KIRKA – surun pyyhit silmistäni

By Juha

KOUVOLAN TEATTERI

Käsikirjoitus: Matti Laine
Sovitus ja ohjaus: Niko Taskinen
KoreografiAntti Lahti
Kapellimestari:
 Iikka Kahri
Lavastus: 
Sanna Halme
Pukusuunnittelu: 
Laura Dammert
Äänisuunnittelu
Antti Helineva ja Kari Mitikka
Valosuunnittelu
Esa Kurri
Kampaukset ja maskeeraus:
 Satu Linerva
Rooleissa
Mikael Saari, Markus Waara, Veli-Matti Karén, Tommi Kekarainen, Satu Lemola, Nina Petelius-Lehto, Annina Rubinstein, Raimo Räty ja Tiina Winter
Avustajat
Netta Herranen, Hanna Ylönen, Aliisa Lehtinen ja Sela Rubinstein
Bändi
Iikka Kahri, Jari Kankare, Mari Talala, Harri Suikkanen/ Simo Helkala, Harri Ruotjoki, Sami Laakso
Kuvat: TAVATON media
Ensi-ilta: 5.9.2020 
Kesto: n 2 h 45 min (sis. väliajan) 
 
www.kouvolanteatteri.fi
Teoksen esittely


Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Kouvolan teatteri!

+++

Kirka täyttäisi 70 vuotta 22.9.2020. Hän kuitenkin menehtyi jo vuonna 2007 ja aivan liian aikasen poismenonsa jälkeen erilaisia Kirka-musikaaleja on syntynyt viime vuosina jo melko runsas määrä.

Kouvolan teatteri huomioi Kirkan juhlavuoden Kirka – surun pyyhit silmistäni musikaalilla. Samallahan nyt vietetään myös Kouvolan teatterin 60-vuotisjuhlia. Vajaaseen kolmeen tuntiin on saatu mahdutettua Kirkan elämän merkittävimmät tapahtumat nousuineen ja laskuineen. Hänen elämänsä voi ajatella olevan jopa hyvin perinteinen ryysyistä rikkauksiin tarina. Mutta se on paljon muutakin. Liikkeelle lähdetään venälaisen maahanmuuttajaperheen teini-ikäisen pojanklopin unelmista ja niiden tavoittelusta. Käsitellään olennaiset ihmissuhteet niin perheeseen, naisväkeenkin kuin musiikkibusineksen muihin vaikuttajiin sekä maineen ja tähteyden aiheuttamat henkilökohtaiset kuin taloudellisetkin ongelmat. Olen muutaman eri variaation Kirka-musikaaleista nähnyt ja tämä Matti Laineen käsikirjoitus on minusta niistä toimivin. Aivan viimeisiin vuosiin ja Kirkan kuolemaan saakka näytelmä ei mene, vaan jättää katsojat positiivisiin fiiliksiin.

Näytelmässä käy hyvin ilmi Kirkan polte laulaa ja esiintyä, kuin myös hänen epävarmuutensa ja ehkä jopa liiallinen kiltteytensä musiikkimaailman kovaan maailmaan. Iso, kiinteä lavastus (Sanna Halme) on tehty hyvin pitkälti bändiä varten ja näyttelijät pyörivät yksinkertaisimmissa vaihtuvissa kulisseissa. Ohjaaja Niko Taskinen on onnistunut muutaman hienon ratkaisun tekemään pienempääkin lavastusta luovasti hyödyntäen. Esimerkiksi ruuhkavuosien oravanpyörä valtavine keikkamäärineen ja kotona kasvavine lapsineen oli oivaltavasti toteutettu. Samoin kuin uran alussa ensimmäiset sponsorivaatteet olivat iso juttu, mutta maineen ja mammonan myötä vaaterekkien koko kasvoi kasvamistaan.

Mikael Saari ottaa lavan haltuun Kirkana oikean rokkarin tavoin ja kun yleisökin lähtee innolla mukaan, niin olo on välillä kuin olisi keikalla eikä teatterin lavalla. Ja tämä on pelkästään positiivinen asia. Kirkalla oli hyvin omintakeinen lauluääni ja Mikael ei sitä yritäkään kopioida. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä olennaisempaa on laulaa hyvin, kuin yrittää jotain itselle luonnotonta.

Babitzinien lapsikatraan vanhimman veljen hukkuminen pikkupoikana on jättänyt lähtemättömän jälkensä koko perheeseen. Isä Leo (Raimo Räty) on jämäkkä, käytännössä vain venäjää puhuva, vanhan liiton mies. Hän yrittää pitää lapsia kaidalla tiellä ja järjestyksessä, samalla näin heitä suojellen. Lapsille se tosin näyttäytyy vaan tiukkana kurina. Salaa isä kuitenkin on lapsistaan ylpeä vaikka kehun sanoja säästeliäästi käytetäänkin. Äiti Elisabeth (Nina Petelius-Lehto) ei ole koskaan selvinnyt poikansa hukkumisesta vaan on eksynyt omiin maailmoihinsa.

Pidin siitä, että isä oikeasti puhui venäjää, eikä vain yritetty vahvalla aksentilla tuoda mielikuvaa venäjän puhumisesta. Tämä ei noussut edes ongelmaksi ymmärtää lavan tapahtumia, sillä hahmojen vuorosanat oli kirjoitettu sen verran nerokkasti, että keskustelun ymmärsi vaivatta vain suomeksi puhuttujen vuorosanojen perusteella. Nuorten kielikään ei ollut mitään kirjakieltä vaan keskenään he puhuivat stadin slangia. Nämä valinnat toivat tekstiin selvästi lisää eloa.

Sisarusten keskeinen kemia oli aitoa, välitöntä, lämmintä ja kujeilevaa. He tukevat ja pitävät toisistaan huolta oli tilanne mikä tahansa. Aluksi Sammy (Markus Waara) katsoo pikkuveljensä perään ja jo hieman keikkailevana solistina avustaa Kirkaa uran alkuun. Vuosia myöhemmin osat vaihtuvat. Annina Rubinstein tekee Muskasta todella hyvän version. Ensin pikkutyttönä ja myöhemmin todella räväkkänä naisena. Välillä tuntui kuin lavalla olisi ollut Muska itse.

Kirkan lisäksi näytelmän tekee ajankohtaiseksi Vexi Salmen nouseminen taivaallisten biisintekijöiden joukkoon vain muutama päivä näytelmän ensi-illan jälkeen. Kuten monen muunkin kotimaisen artistin, Vexi oli myös Kirkan uralla merkittävässä roolissa ja monen hitin tekijänä. Vaikka näytelmässä Vexin rooli jää aika pieneksi, Raimo Räty tuo Vexin lavalle niin ettei hänestä voi erehtyä. Miehen tunnistaa jo ensimmäisestä asennosta lavan takana hieman huonosti istuvassa puvussaan. Ennenkuin on tarvinnut sanoa sanaakaan.

Käytännössä kaikissa Kirka musikaaleissa Remu kerää katsojilta suurimmat naurut. Kun hän pistää ison vaihteen silmään ja höpinää töttöröön, niin eihän sille voi olla nauramatta. Tällä kertaa kunnian Remun roolin esittämiseen on saanut Veli-Matti Karén. Esikuva itsessään on jo niin suuri persoona, että häntä ei tarvitse, ja tuskin edes voi, parodioida tai karrikoida, koska Remu todennäköisesti tekisi asiat vielä suuremmin elein ja puhein. Karénin esitettäväksi osui myös toinen hersyvän hauska hahmo Syksyn sävelen juontajana.

Muista rooleista mieleen jäivät Satu Lemola Kirkan ensimmäisenä tyttöystävänä. Lemola pääsi jopa esittämään laulutaitojaan herkässä duetossa Mikael Saaren kanssa. Ja Danny (Tommi Kekarainen) on aina nimensä mukaisesti Iso-D, lähes elämää suurempi hahmo.

Vaikean kevään ja kesän jälkeen, esiintyjistä pursuaa tekemisen riemu, joka välittyy kyllä katsomoon. Esityksen jälkeisessä tilaisuudessakin paikalla ollut Kirka fan clubin puheenjohtaja, joka on varmasti nähnyt kaikki mahdolliset teatteriversiot, totesi että vaikka Kouvolan teatterin versiossa ei välttämättä ollut suurimmat lavasteet ja isoimmat välkkeet, niin heidän esityksessään oli suurin sydän. Ja minusta se oli hyvin kiteytetty. Ja yleensäkin pitäisi olla olennaisin ydin teatterin tekemisessä. Myös paikalla ollut Sammyn poika antoi hyväksynnän esitykselle. Jos heidän mielestään, jotka läheltä ja/tai intohimoisesti Kirkan elämää ovat seuranneet, asiat on tehty oikein, luulen tällaisten palautteiden olevan tekijöille parasta mahdollista kiitosta.

Aika vahvastihan tällaisissa “perustuu artistin X musiikkiin” musikaaleissa viihtyminen riippuu siitä, miten hyvin kyseinen musiikki uppoaa. Itse en voi sanoa olevani mitenkään fani, mutta löytyy Kirkalta iso nippu ihan kuunneltaviakin ralleja. Kirka – Surun pyyhiit silmistäni onnistuu kuitenkin olemaan mielenkiintoinen kokonaisuus tällaiselle “tykkään musiikista jonkin verran” katsojallekin, joten tätä on helppo suositella. Ja jos kuulut siihen joukoon, johon Kirkan musiikki uppoaa kuin veitsi voihin, niin eihän tätä voi jättää näkemättä.

Erityiskiitokset pitää antaa vielä teatterin aivan erinomaisille korona-järjestelyille, jotka olivat toistaiseksi parhaat kokemani. Asia on selvästi otettu Kouvolassa sen vaatimalla vakavuudella.

Aina eturivissä arvio:
VALLAN MAINIO