Mummun saappaassa soi fox

By Juha

TAMPEREEN KOMEDIATEATTERI

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sirkku Peltola
Lavastus: Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu: 
Kaisa Savolainen
Pukujen valmistus: Kaisa Savolainen, Heli Roininen
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Johanna Vänttinen
Valosuunnittelu: Jonna Rautala
Äänisuunnittelu: Sirkku Peltola, Janne Pärnänen
Valot ja äänet esityksessä: Janne Pärnänen, Miika Ruokokoski
Tanssi: Timo Saari
Rooleissa: 
Miia Selin, Aimo Räsänen, Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen, Leevi Rauhalahti
Kuvat:
 Harri Hinkka
Ensi-ilta: 5.9.2020 
Kesto: n 2 h 15 min (sis. väliajan) 
 
www.komediateatteri.fi
Teoksen esittely


+++

Sirkku Peltola on käsikirjoittanut Mummun saappaassa soi fox näytelmän jo vuonna 2001 ja voitti siitä kyseisenä vuonna parhaan näytelmän Lea-palkinnon. Tampereen komeadiateatteri saa nyt nauttia myös hänen ohjauksestaan, joten ohjaajan visio luulisi tällä kertaa ainakin olevan selkeä millaiselta lopputulos lavalla pitäisi näyttää. 

Näytelmä kertoo erään tavallisen suomalaisen ydinperheen viikonlopusta. Sunnuntaina mummu täyttää pyöreitä vuosia ja siihen tähdätään sovittelemalla aikatauluja ja lahjahankintoja kohdilleen. Vaikka arki pyöriikin näennäisen tylsän harmaasti, ehtii ennen sunnuntaita tulla kuitenkin yksi jos toinenkin mutka matkaan.  

Perheen isä on parhaillaan työttömänä ja äiti työskentelee kioskin myyjänä. Lapsista vanhempi on teini-ikäinen Janita-tyttö, joka niin monen teinin tavoin kokee angstia maailman tilasta. Alle kymmenvuotias Tarmo-poika puolestaan elelee omissa maailmoissaan eikä paljon kotona viihdy, vaan on pääasiassa potkimassa palloa kaverinsa kanssa. Kaikissa keskusteluissa hänen yleisin kysymyksensä on “joko saa mennä?”.  

Esityksen vahva teema kuitenkin on se, kuinka vaikka vanhemmat omasta mielestään varmasti parhaansa yrittävät, niin elämä tuntuu ajavan auttamatta vasemmalta ja oikealta ohi. He ovat jääneet jumittamaan johonkin hyllypapereihin kääriytyneeseen muistojen menneisyyteen samalla kadottaen yhteyden lapsiinsa ollen autuaan pihalla mitä lasten elämissä oikeasti tapahtuu. Eivätkä välttämättä suostu edes myöntämään ongelmaa, kun sellainen heidän eteen tulee.  

Vanhemmat ovat täysin neuvottomia tyttären kapinahengen ja hänen muutamaa vuotta vanhemman poikaystävän aiheuttamien draamojen edessä. Tarmo sen sijaan vaikuttaisi näennäisesti olevan helpompi tapaus. Koulumenestystä tulee ja kaikki ruksit on vasemmalla. Hänen kanssaan isä pyrkii vielä olemaan cool ja ottamaan vaikeatkin asiat esiin rennosti. Asiat näyttäisi olevan päällisin puolin kunnossa, mutta pinnan alla kuplii jotain odottamatonta. 

Pidän Peltolan sopivan lakonisen yliampuvasta tyylistä kirjoittaa ja kuvata tapahtumia. Ja kun vielä loistavat näyttelijät tuovat sanat lihaksi ja vereksi, niin ei penkissä voinut kuin kihertää lavan tapahtumille. Aimo Räsänen on aivan fantastinen perheen isänä. Hän on sohvalle lösähtänyt, mitään aikaansaamaton äijänköriläs. Silti hän kuvittelee olevansa hyvä isä, joka on vallitsevan tilanteen tasalla. Ja Räsänen esittää roolinsa juuri sopivalla jouhevuudella. Välillä ei tiedä pitäisikö hahmolle itkeä vai nauraa vai peräti suuttua. Mutta eipä juuri huonommaksi jäänyt Miia Selin perheen äitinä. Tietyllä tavalla hän on perheen tasapainottava voima, joka yrittää potkia asioita oikeaan suuntaan vaikkei hänkään kykene vastaan putoilevia pommeja käsittelemään. Monen ongelman ratkaisuksi tarjotaan välipalaa ja voileipää, vaikkei ihan pelkästä nälkäkiukusta enää kyse olekaan. 

Tuukka Huttusen harteille tuplaroolissaan annetaan tehtäväksi oikeastaan kiteyttää perheen ongelmat niin poliisina, kuin Tarmon työpaikkakiusattuna opettajana. Opettajarukkaa käy aidosti vähän sääliksi. Marika Heiskanen Janitana ja Leevi Rauhalahti Tarmona jäävät tärkeydestään huolimatta melko vähäiselle ja ohikiitävälle lava-ajalle. 

Vaikka tapahtumat suurimaksi osaksi sijoittuvat olohuoneen sohvalle, niin Hannu Lindholmin lavastus kuvaa samaan aikaan sekä ulko- että sisätiloja, jopa niin että raja niiden välille on vaikeaa vetää. Miljöö ja ajankuva niistä kuitenkin selviää. Jopa kuukauden tarkkuudella. Ja silti näkymä on samaan tapaan ajaton kuin itse esityskin. 

Mummun saappaassa soi fox lienee jo tietynlainen klassikko jota tullaan esittämään Suomen teattereissa vielä vuosikymmeniä. Ja täysin ansaitusti. Tarina on hyvä kuvaus siitä, kuinka ollaan paikalla olematta kuitenkaan läsnä. Myös yleisön kannattaa olla läsnä ja kuunnella myös mitä vuorosanojen rivien välissä sanotaan. Ehkä siitä voi oppia jotain. 

Aina eturivissä arvio:
VALLAN MAINIO