Pasi was here

By Juha

LAHDEN KAUPUNGINTEATTERI

Käsikirjoitus: Veikko Nuutinen
Ohjaus: Satu Linnapuomi
Lavastus ja pukusuunnittelu: Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu: Jouni Nykopp ja Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu: Tatu Virtamo
Rooleissa: Tapani Kalliomäki, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari ja Liisa Vuori
Kuvat: Aki Loponen
Ensi-ilta:
16.1.2019
Esityksellä on suositusikärajana 14 vuotta.
www.lahdenkaupunginteatteri.fi

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Katsomon valot himmenevät ja jossain kaukaisuudessa kajahtaa laukaus. Hemmo (Teemu Palosaari) on saanut kuulla lapsuudenystävänsä Pasin (Jarkko Miettinen) tehneen itsemurhan ja yrittää kirjoittaa surunvalittelukorttia. Oikeita sanoja vaan ei tahdo löytyä. Tästä Hemmo aloittaa nostalgiantäytteisen matkan nuoruuteensa ja lapsuuden kotiinsa Savonlinnaan. Onneksemme koko yleisö on kutsuttu matkalle mukaan.

80-luvun loppu on jopa tutkimusten mukaan suomalaisten mielestä onnellisinta aikaa, jonne kaipaillaan kaihoisasti takaisin. Silloin hiukset olivat yhtä suuret ja ilmavat kuin usko tulevaan taloudellisen nousukauden siivittämänä. Musiikki saavutti täydellisyyden Metallican ja Guns ‘n’ Rosesin ansiosta. Telkkarissa ei ollut vielä montaa kanavaa, vaikka ulkomaiset taivaskanavat alkoivatkin niihin aikoihin rantautua suomalaistenkin vastaanottimiin, mutta tarjonta oli sitäkin laadukkaampaa Ritari Ässän, Miami Vicen ja Dallasin kaltaisten sarjojen myötä. Tytöt ihastelivat Neumannia ja pojat Pamela Andersonia. Suomalainen urheilumenestys oli vielä voimissaan ja pukeutumistyyli oli… No, muodikasta. Kaikki oli siis kaikinpuolin kohdillaan ja auvoisasti.

Tässä maailmassa elävät myös Hemmo ja Pasi Savonlinnan Kellarpellon lähiössä. He tapaavat toisensa päiväkodissa viiden vanhoina ja ovat siitä lähtien erottamattomat. Tarina etenee jouhevasti esittäen poikien matkan nuoriksi miehiksi läpi koulujen, rakkauksien, kolhujen, haaveiden ja unelmien. Kaikki tämä esitetään katsojalle hersyvän huumorin kautta. Huumorin, joka on hauskaa siksi, kun se on niin totta.

Kaiken huumorintäyteisen muistelun keskellä mukana kulkee silti vakavampi kysymys kuinka samankaltaisista lähtökohdista ja samoista unelmista huolimatta toinen pojista päätyy hipsteriksi Helsinkiin ja toinen ajautuu itsemurhaan. Olivatko lähtökohdat ponnistaa maailmaan kuitenkaan niin tasapuoliset, kun hieman rapsuttaa pinnan alle? Miten elämää aina niin innokkaasti tutkineesta ja kaikialla luontevasti kuin kala vedessä uineesta Pasista tulee lopulta masentunut LVI-asentaja?

Teemu Palosaari ja Jarkko Miettinen hehkuvat erityisesti esittäessään Hemmoa ja Pasia lapsina. Silloin heitä on hykerryttävän hauskaa katsoa. Mitä aikuisemmaksi he kasvavat sitä tavanomaisimmaksi roolihahmot käyvät. Mutta näinhän sitä tuppaa tapahtumaan oikassakin elämässä. Aikuisuuden harmaa arki ja ruuhkavuodet ottavat elämän haltuun ja lapsuuden ilo ja mielikuvituksellisuus jäävät taaemmaksi. Pasin ja Hemmon lapsuudenkaveria ja Hemmon nykyistä naisystävää Turnajaiskeppiä näyttelevä Liisa Vuori pääsee esittelemään monipuolisuuttaan useassa muussakin roolissa pikkutytöstä yliopistomaailmaan uppoutuneen Hemmon äidin kautta pornotähti Sarah Youngiin saakka.

Mutta kaikkein herkullisimman hahmokavalkaadin lavalle tuo Tapani Kalliomäki peräti seitsemällä eri roolilla. Käsikirjoittaja Veikko Nuutisen kokemukset opettajista ei ilmeisesti ole olleet kaikkein positiivisimpia, sillä sen verran uskomattomat hahmot hän on kirjoittanut Kalliomäen esitettäväksi. Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on kuin lastentarhanopettaja suoraan helvetistä eikä myöhemmässä elämänvaiheessa vastaan tulevan luokanopettajan pedagogiset taidot ole juurikaan sen paremmat. Vastapainona kaikille huumorirooleille Kalliomäki esittää myös Pasin isää, joka saattaa loppuviimein olla koko tarinan traagisin hahmo.

Lavastaja Tiina Hauta-aho on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun tuomalla visuaaliseksi pääkohdaksi kaksi valtavaa filmikameran rullaa kuin muistuttaakseen katsojalle jatkuvasti, että nyt ei eletä missään digiajassa. Lavastus taipuu myös mukavasti eri tarpeisiin. Valaistusta Hauta-aho yhdessä Jouni Nykoppin kanssa hyödyntää ehkä parhaiten käyttämällä filmiä valkokankaana mihin heijastetaan roisimmat kohdat häveliäämmin vain varjokuviksi. Tai no, ei se sauna suomalaiselle mikään roisi paikka ole. Äänipuolelta (Tatu Virtamo) jäi mieleen monta hienoa kasarimusiikin klassikkoa. Myös puvustus oli aitoa 80-lukua.

Tällaisena keski-ikää kolkuttelevana, lapsuutensa ja nuoruutensa 80-90 luvulla eläneenä Nuutisen teksti osuu ja uppoaa minuun kovaa. Siitä löytyy niin monta tuttua asiaa ja yksityiskohtaa joihin pystyn samaistumaan. Silmäkulma onnistuu kostumaan esityksen aikana niin naurusta kuin liikutuksesta. Tampereen Työväen Teatterin versio oli yksi viime vuoden parhaista näkemistäni teatteriesityksistä. Eikä Lahden teatterin näkemys asiasta vertailussa häpeä.

Lämmin suositus. Käykää ihmiset katsomassa ja muistelemassa, miten ennen kaikki (ehkä) oli paremmin.

Aina eturivissä arvio:
VALLAN MAINIO