Tästä asti aikaa

By Juha
Seinäjoen kaupunginteatteri – Tästä asti aikaa – Kolmas nainen musikaali – Arvostelu – Kuva © Jukka Kontkanen
Cinema-Theatre-Mask-icon


SEINÄJOEN KAUPUNGINTEATTERI


Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Ohjaus: Christian Lindroos
Lavastussuunnittelu: Juho Lindström
Pukusuunnittelu: Riikka Aurasmaa
Koreografia: Osku Heiskanen
Musiikin sovitus: Pekka Siistonen
Kapellimestari: Timo Ristilä
Äänisuunnittelu: Sakari Kiiski / Wavemark
Valosuunnittelu: Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Merja Torri-Seppälä, Johanna Uusitontti
Kuva: Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Ristilän ruutupaitaorkesterissa: Juhani Nisula ja Timo Luostari (kitarat), Petri Välimäki (basso), Teemu Vuorela (rummut) sekä Timo Ristilä (koskettimet).
Rooleissa: Olli Rahkonen, Reeta Vestman, Maria Pere, Mia Vuorela, Anna Pukkila, Esa Ahonen, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Sari Jokelin, Jenni Packalén, Mikko Kesäniemi
Ensi-ilta: 20.10.2018
www.seinajoenkaupunginteatteri.fi

Näin esityksen lehdistölipulla. Kiitoksia Seinäjoen kaupunginteatteri!

Pohjanmaan ylpeys Pauli Hanhiniemi eri yhtyeineen on ollut suomalaisen sielunmaiseman tulkki jo vuosikymmeniä. Nyt hänen musiikkinsa ympärille on tehty täysin uusi musikaali. Joten eipä auttanut muuta kuin matkata syvälle Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskelle katsomaan mitä siellä on saatu aikaan.

Tarina kiertyy Turon (Olli Rahkonen) ja Emman (Reeta Vestman) haparoivan rakkaustarinan ympärille. Kumpikaan heistä ei ole saanut onnellisen perheen ja toimivan parisuhteen mallia kotonaan. Turon isä on tehnyt itsemurhan ja Emman isä ei osaa kanavoida pahaa oloaan muuten kuin perheväkivallan kautta. Kuinka tällaisessa elämässä kukaan uskaltaa avata sisintään ja rakastaa? Vai onko se sittenkin ainoa valonpilkahdus, jonka avulla jaksaa herätä seuraavaan harmaaseen päivään?

Tästä asti aikaa on hyvin ankea, jopa rujo. Käsikirjoittaja Veera Tyhtilä on tuntunut keräävän samaan koriin kaikki mahdolliset ihmiselämän vastoinkäymiset. 1990 luvun lama ei päästä ihmisiä helpolla vaan köyhyys ja epätoivo puskevat pintaan. Työkkärin jono, johon jaellaan niin satunnaisia duuneja kuin karenssiakin, tulee ihmisille tutuksi. Missään vaiheessa ei tosin taidettu sanoa mihin aikaan tarina sijoittuu vaan teemojen puolesta se voisi olla vaikka nykyhetkeä. Itse kuitenkin yhdistän Kolmannen naisen niin vahvasti juuri 90-lukuun, joten automaattisesti tein tällaisen kytkennän. Ihan pelkkään synkistelyyn näytelmä ei kuitenkaan sorru vaan huumoria ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta ripotellaan mukaan joukkoon.

Näyttelemisestä suoriuduttiin hyvin kautta linjan. Tosin ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta näyttelijät eivät oikein saaneet tilaa esittääkseen parastaan. Poikkeuksena Turon äitiä näyttelevä ja poikaansa kannustava Maria Pere, joka tekee näytelmän parhaan ja rempseimmän roolin. Myös Mia Vuorela nyrkin ja hellan välissä elävänä Emman äitinä onnistuu hetkittäin koskettamaan. Suuri osa näyttelijöistä jää kuitenkin harmittavan pieneen rooliin lavan täytteeksi. Olli Rahkosen lauluäänessä oli paljon hanhiniemimäisyyttä, mutta laulutaidon taso heitteli näyttelijästä toiseen yllättävän paljon. Lisäksi joko tekniikassa tai miksauksessa oli jotain pientä ongelmaa, sillä hyvin vetänyt Ristilän ruutupaitaorkesteri jyräsi ajoittain laulajien yli niin että sanoista oli vaikea saada selvää. Lavastus (Juho Lindström) oli kirjaimellisesti yhtä petollisen kalteva ja vinksahtanut kuin roolihahmojen elämä. 

Näytelmän ehkä suurin elämänviisaus “jos pizzassa on banaani, se ei välttämättä ole huono banaani” kuvaa minusta hyvin koko esitystä. Pauli Hanhiniemen musiikki ja tekstit ovat loistavia ja hahmojen elämästä olisi löytynyt paljon kerrottavaa. Mutta vaikka kumpikaan ei itsessään olleet huonoja, niin jompikumpi oli nyt väärässä paikassa. Juoni ja roolihahmot jäivät sekavaksi pintaraapaisuksi, kun musiikki söi ajasta niin ison osan. Harmittavan usein tällaisten musikaalien ongelmaksi muodostuu juonen oleminen vain löyhä tekosyy siirtyä laulamaan seuraavaa kappaletta. Nyt juonessa kuitenkin olisi ollut aineksia paljon enempään, jos sille vain olisi ollut aikaa. Muutaman tanssi-/lauluhetken olisi ohjaaja Christian Lindroos aivan hyvin voinut karsia pois ja käyttää sen ajan hahmojen rakentamiseen.  Suuren kiitoksen annan sille ettei lähdetty kosiskelemaan yleisöä pelkällä hittiputkella, vaan oli selkeästi nähty vaivaa ja onnistuttu löytämään keskimääräistä “Artisti X musikaalia” enemmän juonta aidosti tukevia kappaleita. Ja tämä palveli myös toisinpäin. Hanhiniemen tekstit saivat, ainakin minun sisimmässäni, jotain uutta ja erilaista tulkintaa, kun ne oli liitetty selkeään kontekstiin.

Tästä asti aikaa musikaalia markkinoidaan Kolmas nainen musikaalina, mutta esitettäviä kappaleita löytyy Hanhiniemen uran myöhemmistäkin vaiheista. Hanhiniemen musiikin ystävät näytelmästä varmasti pitävät, mutta minua jäi suorastaan harmittamaan hukattu mahdollisuus, joka näistä palasista olisi voitu saada aikaan.

Aina eturivissä arvio:
NO JOO, IHAN JEES