HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
www.hkt.fi
Teoksen esittely
Käsikirjoitus: Agatha Christie
Suomennos: Aino Piirola
Ohjaus: Miika Muranen
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Äänisuunnittelija: Eradj Nazimov
Valosuunnittelija: Petteri Heiskanen
Pukusuunnittelija: Laura Dammert
Naamioinnin suunnittelija: Henri Karjalainen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Näyttömöllä: Elina Keinonen, Severi Saarinen, Sanna-June Hyde, Sauli Suonpää, Joel Hirvonen, Helena Haaranen, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti
Ensi-ilta: 07.09.2023
Kesto: n. 2 h 30 min (sis. väliajan)
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
+++
(Teksti on transkriptio videostani)
Murharouva Agatha Christien tekstiin perustuva Hiirenloukku on epäilemättä yksi legendaarisimmista teatterinäytelmistä. Onhan se pyörinyt Lontoon West Endillä yhtäjaksoisesti, koronasulkua lukuunottamatta, jo vuodesta 1952 lähtien. Eli yli 70 vuotta. Pitäen näin ylivoimaisesti hallussaan pisimpään esitetyn näytelmän maailmanennätystä hallussaan. Eikä loppua ole näkyvissä.
Alunperin Christie kirjoitti Hiirenloukun radiokuunnelmaksi ja muokkasi sen myöhemmin novelliksi.
Ja teki itse myös teatterikäsikirjoituksen. Hän kuitenkin toivoi, että novellia ei julkaistaisi Isossa-Britanniassa niin kauan kuin näytelmää esitetään. Ja käsittääkseni tätä toivetta on noudatettu tähän päivään saakka.
Tarina itsessään on klassinen suljetun tilan murhamysteeri, jotka ovat dekkareista minun henkilökohtaisia suosikkejani.
Lontoossa on juuri murhattu vanha nainen. Ja tämän tapauksen tutkimusten perusteella poliisit löytävät vihjeen, että seuraava murha tapahtuisi Monkswellin majatalossa, jonka juuri ovat ottaneet hoitaakseen Ralstonin pariskunta. Ralstonit odottelevat innokkaina ensimmäisiä vieraitaan. Ja niitä heille saapuukin kaikkiaan viisi kappaletta. Hyvin erilaista ja eriskummallista vierasta.
Siitä kuka heistä murhan kohde olisi, puhumattakaan kuka murhaaja on, poliisilla ei ole mitään vihiä. Epäonnekseen alueelle sattuu juuri silloin nousemaan vuosisadan pahin lumimyräkkä,
eikä majataloon ole vieraiden saapumisen jälkeen enää mitään mahdollisuutta päästä autolla. Poliisit onnistuvat kuitenkin lähettämään paikalle yhden ylikonstaapelin hiihtämällä. Suojelemaan vieraita ja isäntäväkeä.
Tästä huolimatta murhaaja onnistuu yllättämään epäonnisen uhrinsa. Ja koska kukaan ei ole voinut tulla taloon eikä lähteä sieltä, tunnelma muuttuu painostavaksi kaikkien tiedostaen yhden heistä olevan murhaaja. Tästä alkaa lopullinen kissa ja hiirileikki ylikonstaapeli Trotterin ja murhaajan välillä.
Olen aikoinani nuorena miehenä Christien kirjoja ahminut roppakaupalla ja teatteriversiotakin Hiirenloukusta nähnyt, joten juonenkäänteet eivät minulle enää minään yllätyksenä tulleet. Tämä ei silti syönyt mitään pois nautinnolta. Päinvastoin toteutukseltaan tämä oli ylivoimaisesti paras näkemäni versio.
Usein nämä vanhoihin teksteihin ja aikoihin pohjautuvat näytelmät menevät, käsikirjoituksen tyylistä johtuen, näyttelijöiltä vähän sellaiseksi pönötykseksi. Mutta tässä kaikki hahmot olivat saaneet jotain aivan uutta raikkautta puseroidensa alle.
Majatalon isäntäparia esittävät Severi Saarinen ja Elina Keinonen vetivät mukanaan roolisuorituksillaan
koko porukkaa aivan uudelle tasolle. Eikä yksikään hahmoista jäänyt tylsäksi tai monotoniseksi, jollaiseksi näissä tietynlaiset, sanotaan nyt ikävästi vaikka täytehahmot, joskus tuppaavat jäämään. Epäiltyjä kuitenkin pitää saada tarinaan riittävä määrä, eivätkä ne kaikki aina saa tarpeeksi mielekästä lava-aikaa.
Nautin erityisesti Keinosen rouva Ralstonista, joka alkuun oli poreileva ja pirskahteleva ilopilleri, kunnes tarinan edetessä toisella puoliajalla muuttuu lähes hysteeriseksi. Saarisen herra Ralston sen sijaan oli sekä rakastava kuin mustasukkainen aviomies. Mustasukkaisuuden syy eli Sauli Suonpään esittämä arkkitehti Wren ansaitsee tulla kolmanneksi nostoksi näyttelijäkaartista. Hänestä kun ei oikein ottanut selvää oliko hän kukko vai jalkapallo. Sen verran persoonallinen hahmo hänestä kuoriutui.
Kun Helsingin Kaupunginteatterin resursseilla ja ammattitaidolla pelataan, niin myös teknisesti kaikki oli viimeisen päälle. Katriina Kirjavaisen suunnittelema lavastus oli tyylikäs, mutta nautin siinä erityisesti pikkuseikoista, kuten ikkunan takana jatkuvasti satavasta oikeasta lumesta, eikä mistään taustaprojisoinnista tai hetkellisestä tuiskusta kun sopivasti verhoja aukaistaan.
Äänimiehiä tulee kehuttua hävettävän harvoin, mutta tällä kertaa pitää niin tehdä. Erdaj Nazimov oli luonut sellaisen äänimaailman, että sen paremminkin tunsi kuin kuuli. Hyvin pienillä muutoksilla lavan tunnelma muuttui ilman että katsoja välttämättä edes ymmärsi miksi hänen ihokarvat nousivat yht’äkkiä pystyyn. Tai jo lähes hypnoottiseksi käyvä seinäkellon tikitys, joka naksutti taustalla läpi koko näytelmän. Ja tietenkin sitten kun jotain todella dramaattista tapahtui, niin siihen mentiin isolla jytinällä. Aivan loistavaa!
Äänimaailma toimi saumattomasti yhteen Petteri Heiskasen valosuunnittelun kanssa,
jossa oli samoja hienovaraisia piirteitä. Välillä ei ollut ihan varma, muuttuiko lavalla valotus, vai pimenikö minulla vain silmissä, mutta samalla tavalla hyvin pienet muutokset valaistuksessa saivat aikaan yllättävän dramaattisia tuloksia intensiteettiin.
Jostain olin lukevinani, että tämä olisi ensimmäinen kerta kun Hiirenloukkua esitetään suomeksi Helsingissä, mikä kuulostaa täysin käsittämättömältä ottaen huomioon, miten suosittu näytelmä tämä maailmalla on. Mutta jos näin on, niin onneksi se tehdään sitten isosti ja laadukkaasti.
Koska tämä on tarinaltaan selkeärakenteinen sekä visuaalisesti kaunis klassinen puhenäytelmä, niin tämä on helppo ja turvallinen valinta vähemmänkin teatterissa käyville, mutta tarjoaa toimivaa viihdettä myös suurkuluttajille. Se nautitko juuri sinä Helsingin kaupunginteatterin Hiirenloukusta riippuu minun mielestäni ainoastaan siitä, pidätkö Agatha Christien raapustamasta tarinasta vai et. Näyttelijöistä ja teknisestä suorittamisesta se ei todellakaan jää kiinni.
