Ovista ja ikkunoista

By Juha

HÄMEENLINNAN TEATTERI

Käsikirjoitus: Sébastien Thiéry 
Suomennos: Arto af Hällström 
Ohjaus: Samuli Reunanen 
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää 
Pukusuunnittelu: Satu Suutari 
Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen 
Valot & Projisoinnit: Veikko Pulli 
Rooleissa: Johannes Korpijaakko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen & Lasse Sandberg 
Kuvat: Tapio Aulu 
Ensi-ilta: 20.2.2020 
Kesto: n 2 h 10 min (sis. väliajan) 
 
www.hmlteatteri.fi 
Teoksen esittely 
 
Esityksessä käytetään voimakkaita ääni-, valo, ja videotehosteita!  
Ikäsuositus 12 v. 

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Hämeenlinnan teatteri!

Hämeenlinnan teatteri onnistui yllättämään minut totaalisesti. Tosin syy taisi olla nyt enemmän katsojassa kuin esityksessä, vaikkei sekään aivan perinteinen ollut. Jostain syystä olin kuvitellut meneväni katselemaan kepeätä farssia, mutta vastaan tulikin jotain aivan muuta. Ehkä näytelmän nimi oli johtanut minua harhaan, sillä mitään muuta järjellistä syytä mielikuvalleni en jälkikäteen löytänyt. Komediaa mukana toki oli, mutta tyylilajina oli paremminkin satiiri. Ja muuten näytelmä taipui jopa psykologisen trillerin suuntaan. No ensimmäisen vartin jälkeen kun sain väärin kalibroidut aivoni uudelleen viritettyä esityskin alkoi näyttämään uudenlaiselta. 

Juonesta ei liikoja parane paljastaa, mutta kerrottakoon sen verran, että tarina käynnistyy kun Bruno (Johannes Korpijaakko) saapuu kotiin ja löytää olohuoneen pöydältä satasen. Vaimo Laurakaan (Sinikka Salminen) ei tiedä kuinka seteli on siihen joutunut. Yllättävänkin pitkällisten ja polveilevien keskustelujen jälkeen he päättävät käyttää “ylimääräisen” rahan mukavaan iltaan ulkona syöden ja juhlien. Mutta entä sitten kun seuraavana päivänä löytyykin huomattavasti suurempi määrä rahaa? Ja aina vain yhä enemmän? Mistä rahat ovat peräisin ja mitä niille pitäisi tehdä? Voiko rahantuloa (k)estää? Kuinka se vaikuttaa ihmissuhteisiin? Onko kaikkien moraalille jokin hinta? Turmeleeko raha lopulta jokaisen?  

Toisella puoliajalla kotoinen asunto muuttuu koko ajan vahvemmin Twin Peaks henkiseksi punaisilla verhoilla varustetuksi tilaksi, jossa tapahtuu yhä oudompia ja absurdimpia tapahtumia. Alussa oleva perinteisen keskiluokkasen asunnon turva karisee vähitellen ympäriltä. Viimeistään silloin kun taloon juuri muuttanut, enemmän kuin vähän Jokerista vaikutteita ottanut, yläkerran naapuri Traque (Lasse Sandberg) saapuu vierailulle, näytelmän tyyli ja tunnelma muuttuvat.  

Nukutuslääkäri Bruno oli hahmona jotenkin omituinen, en päässyt itseni kanssa oikein yksimielisyyteen siitä pidinkö hänestä vai en. Alakoulun rehtori Laura puolestaan yrittää pitää yllä järjen ääntä hulluuden keskellä mutta jostain syystä samalla aiheettakin  pilkkaa ja piinaa aviomiestään rahan kiillosta miehen silmissä. Ei Laurakaan täysin immuuni rahan houkutuksille kuitenkaan ole. Traque on ylivoimaisesti mielenkiintoisin hahmo. Samaan aikaan niin hyytävä kuin hurmaavakin. En haluaisi tavata Lasse Sandbergia tuossa olomuodossa. Hän ottaa niin roolin kuin lavankin haltuun ensiaskeleista lähtien. Neljäntenä hahmona lavalla pyörähtää espanjalainen siivooja Teresa (Birgitta Putkonen), mutta hänen roolinsa jää suhteellisen pieneksi. 
 
Ohjaaja Samuli Reunanen naurahtaa ohjelmalehtisessä, että ei yleensä käytä konkreettisia lavasteita, mutta nyt näytelmän nimikin sellaisia vähän vaatii. Silti hän ei täysin malta pysyä Juha Mäkipään hänelle luomissa lavasteissa. Välillä näyttelijät vetäytyvät lavan sivun varjoihin tai toisaalta kun tunteen palo kasvaa, niin Hämeenlinnan kohtalaisen kookas lava ei ole riittävän suuri vaan reviiriä laajennetaan katsomon puolellekin. Reunanen malttaa myös ottaa näyttämölle tarvitsemasta ajan. Aamiaista syödään kaikessa rauhassa hiljaisuuden vallitessa eikä tarinaa kiirehditä ellei sitä tarvitse kiihdyttää. Muutenkin ohjaus on pysynyt hyvin käsissä ja etenee sopivasti kysymyksiä ja ajatuksia katsojaan herättäen. Kaikkiin kysymyksiin näytelmä ei yritäkään vastata ja osa jää katsojan itse tulkittaviksi. Pidän siitä, että teatteri saa aivot raksuttamaan pitemmäksikin aikaa kuin narikkajonon verran. Raha ei välttämättä tuo onnea, mutta kyllä se väistämättä kaikkiin vaikuttaa. Tämä lienee yksi sanomista, jota käsikirjoittaja Sébastien Thiéryn yrittää meille nykypäivän oravanpyrässä juokseville viestittää.   

Vaikka kaikkea tapahtunutta en voi sanoa ymmärtäneeni, niin sitten kun edes ymmärsin mitä olin katsomassa, niin tämähän oli vallan mainio. 

Aina eturivissä arvio: VALLAN MAINIO