KESKI-UUDENMAAN TEATTERI

Käsikirjoitus: Heikki Lund
Ohjaus: Tiina Brännare
Koreografia: Saana Syrjämäki
Lavastus: Mikko Rantanen
Puvustus: Sinikka Zannoni
Maskeeraus ja kampaukset: Anu Reijonen, Laura Tuomenoja
Valot ja äänet: Jussi Kaatrasalo, Mika Hakkarainen
Graafinen suunnittelu: Kalle Tahkolahti
Valokuvat: Tuomas Scholz
Rooleissa: Minna Kivelä, Seppo Halttunen, Jari Vainionkukka, Karoliina Isomäki / Nora Taskinen, Atso Mouhu / Mikael Viemerö, Olivia Sirén / Roosa Kärkkäinen, Iida Kukkonen / Stella Sainio, Maria Laumola, Henriikka Rautanen, Eeva Öystilä, Juulia Isoherranen, Emma Virtanen, Arttu Lavi, Tuomo Virtanen, Ella Lipponen, Mina Törmälä ja Ella Niinistö
Ensi-ilta: 01.09.2022 
Kesto: n. 1 h 50 min (sis. väliajan) 

www.kut.fi
Teoksen esittely

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos KUT!

+++

70-luvun lopussa keravalainen rockabilly-yhtye Teddy and the Tigers valloitti Suomen nousemalla hittilistojen kärkeen. Sherwood Tigers ei kuitenkaan kerro yhtyeen tarinaa, vaan kietoo heidän musiikkinsa ympärille millaista oli olla keravalainen teini 70-80-lukujen vaihteessa.

Vuonna 1978 Pera (Atso Mouhu) ja Malla (Karoliina Isomäki) ovat kaksi tavallista keravalaista nuorta, joilla tosin ei asuinpaikkaa lukuunottamatta ole oikein mitään yhteistä. Pera on teddy, joten 50-luku oli kultainen vuosikymmen, rockabilly ainoa oikea musiikkilaji ja elämässä haluttiin pitää vain hauskaa. Omassa porukassaan hän on myös stara tuntemalla Teddy and the Tigersin soittajia. Malla puolestaan on punkkari, jonka mielestä yhteiskunta on mätä, aateet ja aktivismi elää vahvana ja radiossa pitää soida Sex Pistols ja Pelle Miljoona. Teddyt ovat heidän mielestään juurettomia jenkkifaneja ilman mitään aitoa maailmakuvaa. Nämä kaksi ryhmää ovat siis hyvin vahvasti toistensa vastakohtia ja kirjaimellisesti verivihollisia. Suurinta ryhmäpetturuutta on olla missään tekemisissä toisen porukan kanssa, jolloin käytännössä tulee molempien ryhmittymien hyljeksimäksi. Siitä huolimatta Pera ja Malla löytävät toisensa ja rakastuvat seurauksista välittämättä. Ah, nuori rakkaus. Mikään ei voi sitä estää, mikään ei voi sitä rikkoa. Paitsi elämä.

Käsikirjoitus (Heikki Lund) on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen ja moneen kertaan kerrottu “poika tapaa tytön, poika kadottaa tytön, poika löytää tytön uudelleen”, eikä siis varsinaisesti tuo lavalle mitään mullistavaa uutta. Itselläni ensimmäisenä tulee mieleen West Side Story, mikä tokikaan ei ole mikään huono mielleyhtymä, jengien välisen kielletyn rakkauden kautta. Oma ja olennainen mauste tarinaan kuitenkin saadaan tuomalla se Suomen Keravalle ja yhdistämällä aitoon bändiin ja aikakauteen. Kirjoitetut hahmot olivat mielenkiintoisia ja mukavaa kerronnallista kerrostumaa saatiin aikaan sijoittamalla tapahtumia kahdelle eri vuosikymmelle, jolloin jo vahvasti keski-ikäistyneet, tai ehkäpä jo sen ylittäneet, Pera (Seppo Halttunen) ja Malla (Minna Kivelä) tapaavat yllättäen usean vuosikymmennen jälkeen ja pääsevät muistelemaan historiaansa ja sen ihanuuksia ja kipupisteitä.

Vaikka vanhat konkarit vetivät roolinsa ammattitaidolla, esiintyjäkaartista ihastuttivat silti enemmän koko nuorisokaarti. Heissä oli oikeanlaista energiaa ja intoa. Punkkareiden estoton ja ehdoton asenne sai myös naurahtamaan muutaman kerran. Keskisormi heilui yleisöllekin vaikka lavalla ei pyörähdettäisi kuin lavastetta kääntämässä. Teddyjen elämää pursuavaan fiftarimeininkiin taas ei voinut olla ihastumatta.

Kokonaisuuden näyttävintä antia oli ehdottomasti vauhdikkaat ja värikkäät tanssinumerot, joita Sinikka Zannonin loihtimat upeat puvut ja heiluvat hameet vielä korostivat. Sanna Syrjämäki oli luonut koreografioihin myös haastetta. Kun näytelmää sidottiin Teddy and the Tigersin musiikkiin, niin varmaan siksi haluttiin käyttää alkuperäisiä äänityksiä, mutta nyt jos koskaan livebändi olisi ollut kova lisä! Ehkä myös punkkareiden musiikkia olisi ollut kiva kuulla enemmän. Lavastus (Mikko Rantanen) oli simppeli, mutta tarkoituksenmukainen, joka toimi ilman suuria operaatioita luontevasti molemmissa vuosikymmenissä.

Eniten näytelmästä varmaan saakin irti, jos on elänyt nuoruutensa tuohon aikaan, löytänyt muuten fiftarimeiningin jossain vaiheessa elämäänsä tai jos on vanhan liiton keravalainen, jolloin varsinkin taustalla pyörineet videot ja valokuvat tuovat varmasti muistoja ja omaa nuoruutta mieleen. Mutta allekirjoittanut, joka on 70-luvun lopussa juuri ja juuri syntynyt ja ihan eri puolelle Suomea, ei näitä lisämausteita elämykseensä valitettavasti kykene saamaan, vaan joudun Peran ja Mallan kautta elämään vain jonkun muun nuoruutta.

Ehkä sen vuoksi lopputulos jäi vastaamaan omien nuoruusvuosien parisuhde-elämää, ihastuin mutta en rakastunut.

Aina eturivissä arvio: HYVÄÄ VIIHDYKETTÄ