SALON TEATTERI / VUOHENSAAREN KESÄTEATTERI
Alkuperäistarina: Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Käsikirjoitus: Annina Enckell
Musiikki: Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit: Sinikka Svärd, Annina Enckell
Ohjaus: Toni Ikola
Koreografia: Venla Viisanen
Laulujen sovitus ja harjoitus: Outi Ollila
Musiikin sovitus: Pasi Ketola, Outi Ollila
Orkestrointi ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola
Lavastus- ja valosuunnittelu: Timo A. Aalto
Lavastuksen toteutus: Timo A. Aalto ja Sanna Leppänen
Pukusuunnittelu: Jenny Sainio
Tarpeisto: Sanna Leppänen, Kikka Valkeinen
Kampaussuunnittelu: Mia Czakan
Maskeeraussuunnittelu: Anni Salomaa
Valokuvat: Timo Huttu/Flashing Porridge
Graafinen suunnittelu: Marcus Lindén
Tuotantosuunnittelu: Mia Kuisma, Miia Raivikko-Alhoranta
Rooleissa: Vilma Koskela, Ami Aspelund, Sari Koskela, Anni Salomaa, Peter Nyberg, Esa Lehtinen, Helena Boberg, Mikko Alm, Roope Pelo, Jerry Sarlin
Ensi-ilta: 10.07.2021
Kesto: n 2 h 25 min (sis. väliajan)
www.salonteatteri.com
Teoksen esittely
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Salon teatteri!
+++
Lämpötila huiteli yli 30 asteessa kun saavuin Saloon. Tällaista helteenvihaajaa ahisti ja vähän ketutti nousta mukavan ilmastoidusta autosta luonnon armoille. Onneksi sentään Vuohensaaren kauniista järvimaisemasta tuli mukavan vilvoittavaa tuulenvirettä. Syy paahtavan auringon alle heittäytymiselleni oli kuitenkin perusteltu, Äidinmaa. Kantaesityksen näytelmä oli saanut vuonna 2017 yhtenä virallisena Suomi100 tapahtumana Espoon Kaupunginteatterissa, mutta sen onnistuin aikoinaan missamaan. Joten nyt kun tuli mahdollisuus korjata virheeni ja nähdä Salon teatterin versio aiheesta, niin tartuin tilaisuuteen oitis.
Äidinmaa kertoo neljän naissukupolven tarinaa samanaikaisesti kahdessa aikalinjassa. Kuulostaa sekavalta? Sitä se ei kuitenkaan onneksi ole. Tarina alkaa 80-luvun lopulta, kun Laura (Anni Salomaa) ja Anni (Ami Aspelund) saapuvat Annin äidin Vienon (Sari Koskela) perunkirjoituksiin hänen kyläkauppaansa ja Annin lapsuudenkotiin, jossa Anni ei ole käynyt vuosikymmeniin. Kaupasta löytyvät valokuvat herättävät Annissa muistoja ja Laurassa halua tietää lisää. Tämän jälkeen katsoja heitetäänkin 50 vuotta taaksepäin 30-luvun lopulle ja näytetään tapahtumat nuoren Annin (Vilma Koskela) näkökulmasta. Aina välillä palataan takaisin 80-luvulle ja peilataan kuinka aiemmat tapahtumat ja päätökset ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen.
Tarinan pääpaino on 30-40-lukujen vaihteessa, ennen ja jälkeen sotien. Nuori Anni kohtaa, ja ihastuu, kylälle kesätöihin tulleeseen Olaviin (Peter Nyberg). Kaikki askelmerkit täydelliseen suomalaiseen heinäpeltoromantiikkaan ovat kasassa, mutta pahaksi onneksi Olavin sukujuuret kantavat mystiseen Turkkiin saakka ja sen vuoksi häntäkin pidetään ulkomaalaisena vaikka onkin jo useamman sukupolven suomalainen. Olavin läsnäoloa eivät hyvällä katso valtaansa väärinkäyttävä nimismies (Roope Pelo), Annin ystäväpiirissä oleva tehtailijan poika (Mikko Alm) eikä varsinkaan Annin äiti, joka tekee kaikkensa nuorenparin tien hiekoittamiseksi. Eikä asiaa ainakaan helpota syttyvä sota. Kestääkö rakkaus sen eteen heitetyt esteet ja miltä asiat näyttävät 80-luvulta katsottuna? Onko Anni tyytyväinen tekemiinsä valintoihin vai katuuko hän elämänsä kulkua?
Heti alkuun on todettava, että Aarni Kuorikosken, Esa Niemisen, Niklas Rosströmin alkuperäistarinan pohjalta Annina Enckellin tekemä käsikirjoitus on loistava! Vaikkakin rasismin, sovinismin ja väkivallan täyttämä aikalaiskuvaus oli paikoin jopa vaikeaa katsottavaa. Ja vähintäänkin se vavahdutti. Harvoin teksti pääsee minulla ryömimään näin paljon ihon alle. Silti mauttomuuksiin ei sorruttu, vaan kaikelle nähdylle oli paikkansa ja tarkoituksensa. Hahmotkaan eivät olleet mitään kädenlämpöisiä lavantäytteitä, vaan heissä kaikissa oli rosoisuutta ja voimaa omalla tavallaan. Osaa oli helppo suorastaan vihata, osaa sääliä, mutta yksikään hahmoista ei jättänyt katsojaa kylmäksi. Erinomaista kirjoittamista!
Suomalainen mies humalassa on kesäteatteriesityksissä lähes aina pelkkä vitsi. Ja tulihan sille naurahdettua, kun tehtailija Aarniheimo (Esa Lehtinen) räkäkännissä toteaa “ajattelin alkaa nyt tosissani juomaan”. Mutta pelkän huumorin sijaan yhdeksi teemaksi on otettu myös kuinka vahingollista alkoholismi on sen ympärillä elämään joutuville ihmisille. Lastensa sekä henkisen että fyysisen alistamisen seuraukset näkyivät eikä hänen poikansa Veikko hyvää mallia ja mieskuvaa elämänsä ohjenuoraksi todellakaan saanut. Ja lapsethan oppivat, mitä heille opetetaan. Annin parhaan ystävän ja Veikon siskon Sofian (Helena Boberg) Annille kohdentamat sanat “lupaa minulle, ettet anna Veikon lyödä sinua” tulevat ja menevät jotenkin nopeasti viuhahtaen ohi, mutta ehtivät silti matkallaan nirhaista katsojaa. Naiset puolestaan saavat luvan oppia paikkansa tehtailijan talossa, eikä se ole ruusuinen. Lehtinen oli roolissaan, ja sen eri muodoissa, melkeinpä pelottavan hyvä.
Jos Aarniheimon hahmo oli täynnä sovinismia, niin Vieno oli misandrian ilmentymä. Hänelle avioliitto on vain sopimustekninen järjestely oman, ja mahdollisen jälkikasvun, tulevaisuuden varmistamiseksi ilman sen suurempia tunnelatauksia. Miehet olivat vain välttämätön paha. Ymmärrän kyllä hyvin, että järkiavioliitot olivat osa tuon ajan yhteiskuntaa, mutta Vienon suhtautuminen miehiin oli yhtä kylmän laskelmoivaa kuin kaupan käyminen muutenkin. Silti hänkin omalla tavallaan yritti päätöksillään vain edistää tyttärensä mahdollisuuksia kovassa maailmassa. Annin vain on mahdotonta sitä ymmärtää. Sen verran kauaksi tässä tapauksessa on omena puusta pudonnut. Ja hyvä niin sillä jotain kovin ikävää on täytynyt tapahtua sekä Vienon, että Aarniheimon menneisyydessä.
Pelkkää tuskaa ja kärsimystä Äidinmaa ei suinkaan ollut, vaan kaiken vihan ja aggressioiden keskellä uskallettiin kuitenkin myös unelmoida ja rakastaa. Rakastaa niin vuolaasti, että vielä vuosikymmenten jälkeenkin pelkkä ajatus puristaa sielussa. Silti, tai ehkä juuri siksi, läpi sukupolvien naisten sisällä kulki tunne “ei mua voi rakastaa”. Mutta juuri tämän vuoksi Äidinmaasta niin kovasti pidinkin. Valtavat kontrastit huumorin ja ilon hetkien sekä surun alhon välillä olivat aitoa ja käsinkosketettavaa. Tunteet kuohuivat laidasta laitaan niin lavalla kuin katsojassakin, kuten erinomaisessa teatterikappaleessa kuuluukin. Varsinkin tunnelataus, mikä Suojaton kappaleessa äidin tuskasta oli sisään kirjoitettuna, ja kuinka Vilma Koskela sen esittää, nostaa vielä tätä kirjoittaessakin kosteutta silmäkulmaan.
Vilma Koskelan roolisuoritus nuorena Annina oli muutenkin upea. Hänen hahmonsa tunneskaala on kaikista hahmoista laajin ja Koskela eläytyy kaikkiin ääripäihin luontevasti ja uskottavasti. Hän tuntuu olevan lähes eri ihminen riippuen siitä kenen kanssa ja millaisessa tilanteessa hän joutuu olemaan. Peter Nybergin Olavissa puolestaan paistaa läpi herkkyys ja usko tulevaan, vaikka elämä ei siihen mahdollisuuksia tunnu antavankaan. Hän on aivan liian mukava, kiltti ja ystävällinen ansaitakseen mitään niskaansa saamaastaan lietteestä.
Jos jotain kritisoitavaakin pitää keksiä, niin 80-luvun puolen naishahmot jäävät vähän menneiden vuosikymmenten hahmojen jalkoihin. Ami Aspelund ja Anni Salomaa eivät saa oikein riittävästi materiaalia näyteltäväksi, että heidän hahmoihinsa kiinnittyisi. 80-luvun miehet puolestaan ovat saaneet osakseen luoda komiikkaa katsomoon. Lauran poikaystävää ja dokumenttikuvaaja Anteroa esittävä Jerry Sarlin ja varsinkin perunkirjoittajan roolin tekevä Roope Pelo ovat ne yleisönnaurattajat. Pelon toinen rooli kovana nimismiehenä on aivan eri ulottuvuudessa perunkirjoittajaan verrattuna ja Pelo pääsee näin hyvin esittämään monipuolisuuttaan.
Äidinmaa on ohjaaja Toni Ikolalle esikoisohjaus ja mikäli hän jatkaa tähän malliin, voi odottaa lupaavaa urakehitystä. Äidinmaassa voisi halutessaan helposti jäädä vain synkistelemään, mutta Ikola antaa sopivasti tilaa kaikille eri tunteille. Huumoria löytyy keventämään tunnelmaa ja ravistamaan katsojaa irti ahdistuneisuuden hetkistä. Ja kuten mainittua, niin ei sitä romantiikkaakaan ole unohdettu.
Musikaaleissa musiikki on luonnollisesti merkittävässä osassa. Ja vielä tällaisessa uudessa musikaalissa, jossa ei voi laskea tuttujen hittien varaan, sen on toimittava. Ja sehän toimii. Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin sävellykset ovat mainioita ja varsinkin Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoitukset juoksuttavat tarinaa mukavasti myös laulujen aikana. Kannattaa oikeasti kuunnella mitä lauluissa on sanottavaa, eikä vain tyytyä lyömään varpaalla tahtia musiikille.
Lavastus (Timo A. Aalto) oli hyvin simppeli ja tarjoili enemmän näyttelijöille paikan mennä näkösuojaan lavalta, kuin että sillä olisi yritettykään tavoitella mitään visuaalista spektaakkelia. Talvi- ja jatkosodan kohtauksiin oli suomalainen havumetsä valmiina luontoäidin puolesta. Puvustukseen (Jenny Sainio) oli löydetty 80-luvun kivat pastellisävyt.
Uusia suomalaisia musikaaleja alkuperäissävellyksin ei ole turhan paljon, mutta jos tämä on se taso niin tervetuloa vaan runsain mitoin lisää. Äidinmaa on täysosuma juhlistamaan Salon teatterin 60-vuotista taivalta ja nousi heittämällä niiden esitysten joukkoon, joista haluan nähdä mahdollisimman monta esitystä eri teattereiden versioina.
