Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen

By Juha

VUOHENSAAREN KESÄTEATTERI / SALON TEATTERI

Käsikirjoitus: Martti Pulakka (Emil Lotjanun ja Maksim Gorkin tekstien pohjalta)
Ohjaus: Peter Nyberg
Musiikki: Yevgeny Doga ja Jyrki Heikkilä
Musiikin sovitus: Outi Ollila
Orkestrointi ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola
Koreografia: Venla Viisanen
Lavastussuunnittelu: Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu: Marjo Haapasalo
Maskeeraus: Anni Salomaa
Nuketuksen opetus ja ohjaus: Aati Hanikka
Rooleissa: Vilma Koskela, Jerry Sarlin, Elina Leikkonen, Tommy Haakana, Esteri Seppälä, Mikko Alm, Heimo Heikkonen, Riku Ekman, Akusti Suominen, Jarmo Mäkinen, Kauko Kuparinen, Leo Lindén, Kris Mäki, Anni Salomaa, Elias Auranen, Kaija Härmälä, Helena Boberg, Martta Entonen, Kitri Joronen, Katjusa Leväniemi, Ainu Lindén, Laura Myllyperkiö, Petra Myllyperkiö, Selina Pietilä, Roosa Simolin, Elviira Väyrynen, Alina Sippola, Sofia Bernoulli 
Kuvat: Mikko Pääkkönen
Ensi-ilta: 1.8.2020 
Kesto: n 2 h 30 min (sis. väliajan) 
 
www.salonteatteri.com
Teoksen esittely

Ikäsuositus 12 v. 

+++

On 1900-luvun alku Bessarabiassa (nykyisen Moldovian ja Ukrainan aluetta). Zobar (Jerry Sarlin) on kotiseuduilleen palaamassa oleva hurjapäinen hevosvaras. Radda (Vilma Koskela) puolestaan on romanityttö, jonka kauneus hurmaa kaikki. Nuorten kohdatessa he rakastuvat tulisesti toisiinsa. Mutta voittako rakkaus, kun kolmantena osapuolena on myös rakkaus vapauteen? Ja voiko suhde toimia, kun toinen on maata ja toinen kuuta? 

Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen perustuu Maksim Gorkin 1892 ilmestyneeseen novelliin Makar Tšudra ja siitä 70-luvun puolivälissä tehtyyn neuvostoliittolaiseen Emil Lotjanun ohjaamaan elokuvaan Табор уходит в небо. Ilmestymisvuonnaan se oli Neuvostoliiton katsotuin elokuva ja Suomessakin nousi kaikkien aikojen eniten katsojia keränneeksi neuvostoelokuvaksi. Eikä varmaan vähiten Yevgeny Dogan hienon musiikin vuoksi. Teatteriversio tehtiin Suomessa reilu vuosikymmen myöhemmin Martti Pulakan kirjoittamana. 

Etsiskelin aivosoluistani matkalla kohti Saloa, että enkö tosiaan ole nähnyt Mustalaisleiriä lukioaikojeni jälkeen, sillä siitä on jo kohtuullisen monta kuunkiertoa. Ja en saanut mieleeni tuoreempaa versiota, joten oli jo enemmän kuin korkea aika verestää muistoja tämänkin teoksen kohdalla. Muistiin kuitenkin oli jäänyt vahva tunne kuinka paljon viehätyin esityksestä aikoinaan ja ei tämä Salon teatterin versiokaan muistikuvilleni vääryyttä tehnyt. 

Paikalle istuessani tosin ensin katselin, että eipä olla lavastukseen paljoa panostettu. Edessä oli vain tyhjä hiekkakenttä. No onhan Suomen luonto toki kaunis tausta vaikka millaiseen esitykseen. Mutta jälleen kerran luulo ei ollut tiedon väärti. Lavastuksen vähyyden ihmettely unohtui ensimmäisten sävelten kajahtaessa kaiuttimista ja siirryttiin välittömästi “kylmät väreet selkäpiissä”-moodiin. Kuule laulu muukalainen on yksi esityksen hienoimpia lauluja joka kuultiin toistuvasti läpi esityksen. Teeman tahdissa pelkästään paikalle rullatut vankkurit olisivat yksinään olleet jo riittäviä tuomaan leiritunnelmaa, mutta yllätyksekseni tyhjästä taiottiin esityksen aikana paikalle tarvittaessa vaikka koko kaupunki toreineen päivineen. Lavastaja Timo A. Aalto on tehnyt kekseliästä työtä. 

Oikeanlaista tunnelmaa loivat myös Marjo Haapasalon suunnittelemat koristeelliset ja värikkäät puvut sekä Pasi Ketolan tehosteäänet nuotion rätinästä hevosten hirnumiseen. Mutta kaikkein suurimmat tunne-elämykset saivat aikaan Dogan säveltämät tummat ja tuliset sävelmät sekä niihin Venla Väisäsen yhdistämät koreografiat. Esiintyjiä oli yllättävän paljon, joten joukkokohtauksista saatiin suuria ja näyttäviä. Tanssin ja musiikin yhdistelmä vei mukanaan kerta toisensa jälkeen. 

Hevoset ovat olleet romaneille tärkeitä kautta historian. Ja niitä nähdään monessa muodossa. Löytyy puhtaasti mielikuvitushevosta, joilla ratsastettiin fantastisessa hidastetussa takaa-ajokohtauksessa, aateliston kärryjä vetivät ihmisvoimaiset hevoset ja nähtiinpä esityksessä aivan oikeakin yönmusta tamma. Silti omaksi suosikikseni nousi rautalangasta tehty Zobarin hevonen. Miten yksinkertainen, mutta silti eläväinen ratkaisu. Tästä käy suuresti kiittäminen myös rautalankahevosta ohjastanutta Petra Myllyperkiötä. 

Entäpä itse tarina? Esityksestä löytyy nuorten rakkaustarinan lisäksi niin huumoria, tragediaa kuin sanomaakin. Kaikesta vauhdista huolimatta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää tietty melankolisuus. Sen verran erilaisia vastoinkäymisiä ja vihamielistä kohtelua hahmot saavat esityksen aikana kokea. Tarina teemoissa pyörii myös uuden ja vanhan maailman kohtaaminen niin romanien omien tapojen sisällä kuin myös heitä ympäröivän maailman asettamien rajojen myötä. Rakkaustarinanakin tämä on hieman outo, sillä kaikista suurista tunteista huolimatta jäi tunne, että suurimman osan aikaa keskityttiin enemmän toisille kettuiluun ja kamppailemaan siitä kuka joutuu nöyrtymään. Hieman huonosti kohdennetaan kaikki ne käytössä olevat valtavat positiiviset rakkauden energiat. Mutta latausta esityksestä löytyy, sitä ei käy kiistäminen ja eihän se rakkaus usein helppoa ole. 

Romanit ovat kautta historian saaneet kokea olevansa toisen luokan ihmisiä, eikä tämä “sivistynyt maailma” ole siitä vieläkään juuri muuttunut. Tämä kulttuurien törmääminen tulee näytelmässäkin vastaan monin tavoin ja välillä suurellakin raivolla. Hirttäjäiset olivat tuohon aikaan aatelistolle vain viihdettä eikä romanien henki ollut minkään arvoinen. Toki, jos ammattinasi on hevosvaras, on ihan ymmärrettävää, ettei virkavalta katsele toimiasi pelkästään hyvällä.      

Näyttelijöissä oli poikkeuksellisen paljon nuoria ja he myös täyttivät nahkasaappaansa hyvin. Myös hahmoja oli runsaasti. Osa hahmoista vain tuli ja meni mutta osa olennaisistakin hahmoista jäi vähän pohjustamatta. Pääpari Koskela ja Sarlin kuitenkin antoivat tunteiden viedä ja eturivissä tulisuus ajoittain lähes poltti. Zubarin siskossa Rusalinassa oli Esteri Seppälän esittämänä sisäänrakennettua luonnonvoimaa niin ilon kuin tahdonkin muodossa. Nuorista näyttelijöistä täytyy nostaa esiin vielä Leo Lindén, jonka esiintymisessä oli sellaista ilmeikkyyttä, että jatkuvasti ajattelin hänen olevan kuin kotonaan jossain brittikomediasarjassa. Ja suurena brittihuumorin ystävänä tämä tulee siis puhtaasti kehuna. 

Nuorten näyttelijöiden vastapainona vanhojen näyttelijöiden kokemus ja rauhallisuus oli suorastaan silmiinpistävä. Tommy Haakana, heimon vanhimpana, oli vakautta huokuva hahmo. Joskus vähemmän vain on enemmän. Elina Leikkosen salaperäisestä Isergil-noidasta löytyi paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia. Zobarin isää esittänyt Heimo Heikkonen puolestaan joutuu kamppailemaan raastavasti valintojensa kanssa. Vanhojen miesten keskustelusta mieleeni jäi erityisesti yksi vuorosana “jos miettii liikaa, lakkaa rakastamasta elämää”, joka on hyvä elämänohje itse kullekin. 

Ohjaaja Peter Nyberg tiimeineen on koonnut kauniin, taidokkaan, energisen ja ajatuksia herättävän kokonaisuuden, jota on helppo suositella katsottavaksi. Viimeiset näytökset ovat jo 15.8. joten kun vielä ehtii, niin kiireesti lippujonoon hop hop hop. 

Aina eturivissä arvio: VALLAN MAINIO