Poissaoloja / Ihan kiva viha

By Juha

TEATTERI-ILLAT KAUPPILANMÄELLÄ

Käsikirjoitus ja ohjaus:  Marko Itkonen
Sävellykset ja sovitukset : Tomi Pönttinen
Muusikko: Juha Koskinen
Valot: Ilkka Pohjalainen
Kuvat: Janne Kulosaari
Rooleissa: Pia Vaittinen, Mira Flinkman, Ulla Huoviala-Kääpä, Marko Itkonen, Janne Kulosaari

www.teatteriillat.com

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Kauppilanmäki!
+ + +

Onneksi koronavirus ei onnistunut pilaamaan koko teatterikesää, vaan Kauppilanmäen museoalueellakin järjestetään taas teatteri-iltoja. Tänä vuonna poikkeuksellisesti esitykset järjestetään ulkona, mikä on varmasti hyvä lisä koronan aiheuttamiin turvajärjestelyihin. Museomäen miljöö on sen verran hieno, että mielellään siellä istuskelee. Toivottavasti myös säät suosivat. Ainakin ensi-illassa aurinko paistoi ja tunnelma oli hyvä.

Tänäkin vuonna Marko Itkonen on kirjoittanut ja ohjannut kaksi vajaan tunnin mittaista näytelmää iloksemme. Ennakkoon ohjelmassa ollut Agatha Christie rikosmysteeri, jota itse odotin suurimmalla mielenkiinnolla, valitettavasti siirtyi näiden poikkeusolojen vuoksi kesään 2021. Mutta hyvähän se on ihmisellä olla jotain odotettavaa sinnekin.


POISSAOLOJA

Illan ensimmäisessä näytelmässä käytiin dialogia keski-ikäisen yksinhuoltaja äidin ja hänen murrosikäisen poikansa välillä. Mutta kuten usein oikeassakin elämässä dialogi muuttuukin monologiksi, kun lapsi on vain omissa oloissaan digitaalisessa maailmassaan eikä ota kontaktia tai kommunikoi vanhempiensa kanssa kuin Whatsappin ja Rick Astleyn välityksellä. Tässä tapauksessa poikaa ei lavalla nähty ollenkaan, vaan äitiä esittänyt Pia Vaittinen oli ainoa näyttelijä lavalla. Häntä tukemassa oli muusikko Juha Koskinen kitaroineen.

Äiti muistelee pojan syntymää ja kuvioista kadonnutta isää, miettii parisuhteiden muodostamisen vaikeuksia ja eroavaisuuksia nykyajan ja menneiden vuosien välillä sekä tuskailee yhteyden katoamista lapseensa. Kuvioissa pyörii myös pientä kipinää aiheuttava mystinen A-rapun mies, jota Vaittinen myös esittää.

Vaittinen vaihtaa roolista ja aikakaudesta toiseen sujuvasti, mutta mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen ei kuitenkaan rakennu. Itkosen käsikirjoituksessa on selkeästi kontaktipintaa oikean elämän kanssa ja mukaan on ujutettu pieniä yksityiskohtia tulppaanivallankumoista myöten, jotka aina piristävät tekstiä. Vierustoveriani, joka on kasvattanut kaksi poikaa murrosiän läpi, näytelmä kosketti syvälle ja hän löysi tapahtumista hyvin paljon tunnistettavaa aitoa elämää. Minulle murrosikäiset pojat taas eivät ole tuttuja kuin oman murrosikäni kautta, joten näkökulmani asiaan on huomattavan erilainen ja kapeampi.

Olisin ehkä kaivannut vielä enemmän “keskustelua” äidin ja pojan välille, jotta heidän nykytilansa ongelmat ja äidin tunteet olisivat päässeet paremmin pintaan. Nyt jotenkin vain liu’uttiin kohtauksesta toiseen ilman sen suurempia kolhuja. Tämän vuoksi draaman kaari jäi matalaksi ja sen myötä myöskään lopussa ei ollut tyydyttävää palkintoa katsojalle tarjolla.

Tällaisenaan en jotenkin onnistunut näytelmälle syttymään.

Aina eturivissä arvio:
NO JOO, IHAN JEES

IHAN KIVA VIHA

Illan toisessa esityksessä siirryttiin jälleen aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Ihan kiva viha oli yhdistelmä käsikirjoitettua tarinaa ja improvisaatioteatteria. Katsojat pääsevät vaikuttamaan esityksen suuntaan ja kulkuun, joten jokainen näytös on erilainen ja esiintyjätkään eivät tiedä etukäteen mitä kaikkea tulee tapahtumaan.

Ja voi pojat, miten hauskaa siitä syntyikin. Käsikirjoituksessa seurataan Itkosen itse esittämän nuoren miehen elämää ja varttumista ensin hänen vanhempiensa lemmenjärjestelyjen kautta ja myöhemmin omia hapuiluja rakkauden karikkoisessa maailmassa.

Huumoria tykitettiin tarjolle tasaiseen tahtiin niin verbaalisesti kuin fyysisestikin ja nauraa piti jatkuvalla syötöllä. Pitäisikö jopa käyttää kulahtanutta termiä “ajoittain yleisö ulvoi naurusta”. Järkeähän tapahtumissa ei aina ollut, mutta se oli vain osa viehätystä. Ja hyvien näyttelijöiden esittämänä improvisaatio on vielä mansikkana kakun päällä. Oli ilo seurata, kuinka nopeaälyisesti he muuttuvissa kohtauksissa toimivat.

Kaikilla näyttelijöillä oli useampia rooleja vedettävänä, mutta yksittäisinä poimintoina eniten minua onnistuivat naurattamaan rivosuinen kirkonmies (Janne Kulosaari), joka onnistui aina yllättämään elämänviisauksillaan, sekä Joonan vanhempien (Ulla Huoviala-Kääpä, Janne Kulosaari) siveellistä suomalaista heinäpeltoromantiikkaa ja ranskalaista taide-elokuvaa yhdistävät kohtaamiset.

Käsikirjoittaja/ohjaaja/näyttelijä Itkonen on todellakin heittäytynyt tämän näytelmän tekemiseen täysillä mukaan ja paljasti lähes kaikki… korttinsa. Erinomaista työtä koko porukalta.

Mutta vähän pitää antaa myös pyyhkeitä. Korona-tilanteen vuoksi teatteri oli nähnyt merkittävästi vaivaa katsojien turvallisuuden eteen. Nykyään joka paikassa tarjolla olevien käsidesien lisäksi mm. kahviossa tarjoilut oli pakattu valmiiksi yksittäisiin paperikääreisiin ja kahvia hakiessani kun en tajunnut kahvinjakajan hoitavan tarjoilun, vaan menin itse nappaamaan tyhjän kahvikupin, jonka sitten laitoin takaisin pöydälle, kun täysi tuli tarjolle, niin sekin heitettiin heti roskiin, jotta katsojien väliset kontaktit jäisi mahdollisimman vähiin.

Silti kuitenkin itse esityksissä oli suoraa kontaktia näyttelijöiden ja yleisön välillä, joka vähän veti mattoa alta kaikista muista suurella työllä tehdyistä turvatoimista. Yleisölle jaettiin lehtiä, palloja heiteltäväksi ja kerättiin vuorosanoja lapuille kirjoittavaksi. Tilanne koronan suhteenhan on nyt rauhallinen ja mitään koronalinkoa tästä ei aikaan saada, eikä tämän vuoksi kannata jättää paikalle saapumatta, mutta kuitenkin hyvin pienellä vaivalla ja muutoksilla esitykseen nämäkin kontaktit olisi voitu poistaa ja siirtää tuleville rauhallisimmille vuosille.

Mutta itse esitys muuten oli ihan kiva.

Aina eturivissä arvio:
IHAN KIVA