Miinan monttu – Taivaan tulet – Arvostelu – Kuva © Anu Juuri

MIINAN MONTTU

Alkuperäinen käsikirjoitus:
Timo Parvela, Käri Väänänen
Näytelmäksi käsikirjoittanut: Olli-Matti Oinonen
Ohjaus: Sanna Saarela
Äänisuunnittelu: Joonas Ylänne / Elise Oy
Lavastuksen suunnittelu: Timo Matinvesi
Lavastuksen toteutus: Eero Elo, Pekka Palo
Puvustus: Hanne Rintanen
Maskeeraus ja peruukit: Hanne Rintanen
Valo- ja ääniajo: Seppo Erkkilä / Elise Oy
Tarpeisto: Riikka Salmi
Graafinen suunnittelu: Eva Lindblom
Tuottaja: Eva Lindblom
Tuotanto: NS Silmu ry
Rooleissa: Tove Shipley-Esselström, Eero Elo, Ari-Pekka Louhelainen, Jyrki Ylätalo, Leena Ahtinen, Joonas Oksamo, Tiina Leiskamo, Lyra Sitomaniemi / Ida Kurtz, Ilkka Esselström, Sami Talikka, Minna Taiponen, Aaro Pihkala, Juhani Ahtinen, Minna Nurkka, Kai Rahkonen, Kai Varantola
Kuvat: Anu Juuri
Ensi-ilta: 14.6.2019

www.miinanmonttu.net

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Miinan monttu!

Kesäteatterikauteni jatkui toisella tv-sarjasta näyttämölle sovitetulla teoksella. Tällä kertaa vuorossa oli 2010-luvun vaihteessa esitetty Taivaan tulet. Henkilökohtaisesti sarja meni minulta aikoinaan täysin ohi, joten kirkkain silmin ja avoimin mielin ilman mitään ennakko-odotuksia pääsin seuraamaan teatteriversiota.

Rauni (Tove Shipley-Esselström) palaa pitkien etelässä vietettyjen vuosien jälkeen takaisin synnyinseuduilleen Lappiin. Paluu ei ole mitenkään ongelmaton, sillä Raunin äiti on hukkunut muutama vuosi aikaisemmin. Vaikka tutkimuksissa tapahtuma on todettu onnettomuudeksi, ei epäillyksen varjo ole väistynyt Raunin isän (Eero Elo) osallisuudesta. Isä on ottanut tapahtumat raskaasti eikä ole ollut ennallaan sen jälkeen, vaan on erakoitunut vähitellen mökkiinsä. Myös suhde Rauniin on katkennut. Työelämässä puolestaan erilaiset kulttuurit törmäävät, sillä Lapin poliisit ovat tottuneet toimimaan eri tavalla kuin etelässä. Konstaapeli Peltoniemi (Ari-Pekka Louhelainen) yrittää opastaa Raunia takaisin Lapin tavoille, mutta se aiheuttaa vain kitkaa heidän välilleen. Kylillä Rauni puolestaan saa nopeasti virkaintoisen poliisin maineen, jota eivät kyläläiset ota ihan suorilta joukkoonsa. Paitsi tietenkin muutama innokas kosija, joiden joukosta löytyy niin uutta kuin vanhaakin ihastusta.

Kai Rahkonen, Juhani Ahtinen, Minna Nurkka ja Tove Shipley-Esselström


Kylän hahmot ovat monenkirjavia ja persoonallisia. Heidät esitellään näppärästi samalla kertaa sekä yleisölle että Raunille konstaapeli Peltoniemen pienen kyläkierroksen myötä. Paikallinen poliisipäällikkö (Jyrki Ylätalo) on amerikkalaiset poliisisarjansa katsonut, ja suoltaa sloganeita niin sopiviin kuin epäsopiviin väleihin. Fengshuihin hurahtanut vaimo (Leena Ahtinen) hämmentää välillä yksinkertaista Lapin miestä. Kylän rempseä, mutta enimmäkseen harmiton, juoppojengi (Kai Varantola, Juhani Ahtinen, Minna Nurkka, Kai Rahkonen) pitävät kapakkaa tukikohtanaan ja välillä innostuvat vetämään muutaman ikivihreän karaokekappaleenkin. Varsinkin Kai Rahkonen ei selkeästikään ole ensimmäistä kertaa mikin varressa. Sen verran komeasti laulu raikaa. Tehtaanjohtaja Launiksella (Sami Talikka) on murheita niin tehtaan kuin vaimonsa (Minna Taiponen) kanssa. Murheista pienimpänä ei ole Pasanen (Aaro Pihkala), jonka Launiksen huhutaan painostaneen irtisanoutumaan. Kaupunginjohtaja Ström (Tiina Leiskamo) tasapainottelee yksinhuoltajaäidin arjessa yrittäen hoitaa sekä kaupungin, että tyttärensä (Lyra Sitomaniemi / Ida Kurtz) asioita. Kunnanlääkäri (Joonas Oksamo) haluaisi Raunin isää pakkohoitoon ja haaveilee samalla pelastushelikopterilääkärin paikasta. Ja paikallinen viinatrokari (Ilkka Esselström) pyörittelee omia hämäriä bisneksiään.

Harrastajiksi koko näyttelijäkaarti nuorimmasta Lyra Sitomaniemestä vanhimpaan Juhani Ahtiseen suoriutuivat tehtävistään erinomaisesti. Henkilökohtaisiksi suosikikseni nousee kylän viinaan menevä rymyryhmä sekä englantia solkkaava poliisipäällikkö. Eero Elon roolissa Raunin isänä on koskettavaa traagisuutta kun taas vastaavasti Ari-Pekka Louhelaisen konstaapeli on hyvin joviaali ja humoristinen.

Eero Elo ja Ida Kurtz


Tv-sarjan siirtämisessä teatteriin on aina omat haasteensa. Taivaan tulissa on materiaalia neljän tuotantokauden verran ja Olli-Matti Oinonen on joutunut puristamaan tapahtumat reiluun pariin tuntiin, joten punakynä on joutunut viuhumaan. Ensimmäinen valinta on ollut keskittyä vain ensimmäiseen tuotantokauden tapahtumiin, mutta siinäkin on ollut vielä melko paljon tiivistämistä. Lopputulos käsikirjoituksen osalta on kuitenkin toimiva. Sisältöön mahtuu niin huumoria, jännitystä kuin silmäkulmaa kostuttavaa draamaakin. Vaikka tarinassa edetään vauhdilla, hahmoja on paljon ja juonilinjojakin useampia, mitään varsinaista kiireen tuntua ei kehkeydy. Ajoittain tarina tosin tuntuu hieman poukkoilevan ja osa hahmoista jää aika ohuiksi, mutta se on tällä kertaa suhteellisen pieni miinus. Kaikkea ei kuitenkaan tähän aikaraamiin saa millään mahdutettua. Eikä tällaiselle sarjaa tuntemattomallekaan kehkeytynyt missään vaiheessa “mitä tässä nyt tapahtuu”-hetkeä.

Lappilaista maisemaa on mahdotonta tuoda esityslavalle, mutta lavastaja Timo Matinvesi työryhmineen on onnistunut tehtävässään silti hyvin. Massiiviseen, kolmeen kerrokseen kohoavaan, lavastusrakennelmaan on maalattu kauniisti loimuavat revontulet. Tuolit ovat koivupöllejä ja baarin nimikylttikin on puusta rakennettu jonkin maalatun kyltin sijaan, joten Lapin eksotiikkaa on hieman saatu ujutettua mukaan. Ehkä kuksat ja lapinleukut puuttuivat, joista tällaiselle etelän ihmiselle tulisi aina Lappi mieleen. Yhteen lavasteeseen on mahdutettu sulassa sovussa niin poliisiasema, kaupungintalo, terveyskeskus, baari kuin tehtaanjohtajan asuntokin. Näin toimivaa ja kompaktia kaupunkisuunnittelua pitäisi harrastaa enemmänkin. Puvustus (Hanne Rintanen) jatkaa teemaan sopivalla linjalla tuoden jokaiselle hahmolle jotain persoonallista. Äänipuolella mieleen jäi tv-sarjassa käytetty Ismo Alangon säveltämä tunnusmusiikki, joka loi sopivaa dramatiikan tuntua siirtymiin.

On varmasti ollut melkoinen ponnistus saada pieneltä kyläteatterilta näin suuri produktio aikaan, mutta ohjaaja Sanna Saarela on saanut puristettua parhaan mahdollisen irti koko porukasta. Tyypillisen, kevyen perushupailun sijaan Taivaan tulet tarjoaa hieman monipuolisemman kesäteatterielämyksen. Kieli oli eläväistä ja sen vuoksi suositusikäraja 12 lienee paikallaan.

Aina eturivissä arvio:
PARASTA IKINÄ!