Hiljaiset sillat

By Juha

HÄMEENLINNAN TEATTERI

Käsikirjoitus: Sari Niinikoski, pohjautuen Robert James Wallerin romaaniin.
Ohjaus: Ilkka Heiskanen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen
Valosuunnittelu: Jari Vuori
Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen
Rooleissa: Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Jarkko Tiainen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Birgitta Putkonen
Kuva: Tapio Aulu
Ensi-ilta: 27.2.2019

www.hmlteatteri.fi

Näin esityksen medialipulla. Kiitoksia Hämeenlinnan teatteri!

Francesca Johnson (Sinikka Salminen) on juuri kuollut ja lapset (Katariina Kuisma-Syrjä ja Aleksi Aromaa) saapuvat kotitilalleen tekemään asian vaatimia toimenpiteitä. Testamentti on vaatinut heitä tekemään lasten mielestä käsittämättömiä asioita, eivätkä he ole niihin täysin valmiita. Pöydältä löytyy heille osoitettu kirje ja päiväkirja, joissa Francesca paljastaa salatun suhteensa vuosikymmenten takaa ja samalla selityksen testamentin toiveilleen.

Francescan aviomies (Jarkko Tiainen) oli lähdössä muutamaksi päiväksi maatalousnäyttelyyn lapsien kanssa ja Francesca jäi yksin maatilalle. Kohtalon oikusta eksynyt valokuvaaja Robert Kincaid (Lasse Sandberg) pysähtyi samana iltana talolle kysymään ajo-ohjeita. Tätä seurasivat helteiset neljä päivää, jotka muuttavat kummankin elämän lopullisesti. Rakkaustarina, jota kumpikaan ei etsinyt tai odottanut löytävänsä.

Tästä saattanee tulla huutoa ja vihapostia, mutta omassa kieroutuneessa päässäni sain aikaan assosiaation tämän olevan kokeneemman naisen Fifty Shades of Gray. Enkä tarkoita nyt, että tarjolla olisi ollut villiä ruoskaseksiä vaan päinvastoin mennään hyvin vahvasti tunnepuolella. Tarinaa kerrotaan rauhallisesti ja seesteisesti. Pitäisikö sanoa jopa aikuismaisesti. Kummassakin kuitenkin naisen elämään saapuu yllättäen mies joka tarjoaa naiselle jotain sellaista mitä hän ei ollut edes tiennyt kaipaavansa.

Pidin siitä miten tarina polveili nykyhetken ja menneisyyden välillä. Lapset lukevat päiväkirjaa, joka herää samalla henkiin lavalla. Välillä taas palaavat takaisin pohtimaan lukemaansa ja vertailemaan asioita omaan elämäänsä. Alun epäusko ja närkästys haihtuu vähitellen ja he huomaavat omienkin avioliittojensa olevan hengettömiä vaikka eivät ole sitä aiemmin suoraan suostuneet myöntämään.

Näyttelijät hoitivat roolinsa ammattimaisesti, mutta pääparin välille ei kehittynyt aivan samanlaista kielletyn intohimon värettä kuin Lady Gagan ja Bradley Cooperin Oscar-gaalan esityksessä. He kuitenkin malttavat ottaa hahmoilleen tarvittavan tilan ja ajan. Siitä huolimatta minulle ei aivan välittynyt rakkaustarinan syntymisen syyt ja tunteiden syvyys, mikä ehkä olisi ollut vaatimus tämän näytelmän nousemiseksi elämää suuremmaksi tarinaksi. Ilmeisesti en ole (vielä toistaiseksi) omassa elämässäni kokenut tarvittavia tunnekuohuja löytääkseni yhteyden. Jostain syystä ennakkokuvitelmissani olin odottanut tarinan olevan myös huomattavasti liikuttavampi, jossa tällainen raavas mieskin saisi häpeilemättä kyynelehtiä. Mutta nyt jäi nessupaketti avaamatta. Tarina kuitenkin pitää otteessaan, mistä parhaiten lienee osoituksena kokemani “Oho! Jokos nyt on väliaika?”-hetki.

Lavastus (Juha Mäkipää) oli erittäin yksinkertainen. Muutama puulattia ja kaluste. Edes niitä siltoja ei tuoda katsojalle nähtäväksi kuin omassa mielikuvituksessa. Mutta esitys ei tämän enempää vaadikaan. Joskus vähemmän on enemmän. Valot (Jari Vuori) ja äänet (Harri Kuittinen) jatkavat tätä samaa linjaa, eivätkä tee itsestään numeroa vaan lähes huomaamatta tukevat lavan tapahtumia.

Romanttista rakkaustarinaa etsivälle tässä on toimiva vaihtoehto.

Aina eturivissä arvio:
HYVÄÄ VIIHDYKETTÄ