Puhallus

LAHDEN KAUPUNGINTEATTERI

Käsikirjoitus: David Rogers
Suomennos ja ohjaus: Tommi Kainulainen
Lavastus: Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu: Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu: Tatu Virtamo
Rooleissa: Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Mari Naumala, Marko Nurmi, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Anna-Sofia Tuominen (TeaK), Henri Tuominen, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarmo Keskevaari, Roosa Vilén ja Martti Peippo
Kuvat: Aki Loponen
Ensi-ilta: 6.10.2018
www.lahdenkaupunginteatteri.fi

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Elämme 1930-luvun puoliväliä. Iloinen 20-luku on vaihtunut Yhdysvaltoja varjostavaan vuoden 1929 suuren pörssiromahduksen jälkeiseen lamakauteen. Suuri osa kansasta elää työttöminä köyhyydessä. Henkensä pitimiksi ihmisiä on ajautunut pikkurikollisiksi ja huijareiksi aina mafian viitan varjoihin saakka. Poliisit ja poliitikot ovat korruptoituneita oman edun tavoittelijoita.

Tässä maailmassa elää myös katuhuijari Johnny Hooker (Tomi Enbuska), joka harrastaa pientä filunkipeliä sen verran rahaa tienatakseen, että pysyy leivän syrjässä kiinni ja saa pieniä nautintoja elämäänsä. Kaikki mitä tulee menee samantien. Jos ei muuten, niin uhkapelissä. Elämä on liian lyhyt säästämiseen. Eräänä päivänä vastaan sattuu suurempi jackpot, kun normi katupokalla onkin taskussaan tuhansia dollareita. Johnnyn kannalta ikävä puoli asiassa on, että rahat osoittautuvat mafian rahoiksi ja sen seurauksena hänen perässään on sekä poliisit että mafia. Johnny pääsee luikahtamaan karkuun ja pakenee Chicagoon etsiäkseen käsiinsä aikakauden parhaan filurin Henry Gonderffin (Tapani Kalliomäki) tehdäkseen hänen kanssaan kaikkien aikojen huijauksen Johnnya etsivää mafiapomoa vastaan.

Muistan edelleen kuinka suuren vaikutuksen Puhallus elokuva jätti minuun, kun sen aikoinaan ensimmäisen kerran telkkarista näin. Juonenkäänteet saivat pienen pojan aivan haltioihinsa ja minusta se oli nokkelinta mitä kukaan voi koskaan keksiä. Myöhemmin olen elokuvan nähnyt moneen kertaan, kuin myös monta muutakin nokkelaa elokuvaa, joten enää se ei aiheuta aivan vastaavanlaista lumoa kuin aikoinaan. Mutta silti Puhallus pysyy tiukasti minun suosituslistallani laatuelokuvista, jotka kuuluu jo yleissivistyksen vuoksi nähdä. Voittihan se peräti 7 Oscariakin. 

Olin mielissäni nähdessäni miten hyvin ja uskollisesti esikuvalleen tarina on kääntynyt teatterin lavalle. Joitain muutoksia käsikirjoittaja David Rogers ja ohjaaja Tommi Kainulainen  toki olivat joutuneet tekemään, mutta muutokset palvelivat kokonaisuutta ja kaikki olennainen oli pystytty pitämään mukana. Näytteleminen ei ihan Robert Redfordin ja Paul Newmanin tasolle päässyt ja tuntui jotenkin korostetulta. Jäi ajoittain sellainen tuntemus, että näyttelijä esitti roolia sen sijaan että olisi ollut kyseinen roolihahmo. Tosin tavallaanhan roolihahmotkin esittivät monessa kohtaa roolia, että tiedä sitten kuka sitä roolia oikeastaan näytteli. Osa roolihahmojen maneereista toimi loistavasti, mutta osa alkoi jopa vähän ärsyttämään. Nämä tosin ei viihtyvyyttä haitannut ja joukkoon mahtui ihan helmiäkin kohtauksia. Sen enempää en uskalla asiasta kirjoittaa, etten paljasta vahingossa liikaa.

Lavastus (Pekka Korpiniitty) oli jälleen kerran näyttävää. Chicagon sivukujat, kahvilat ja pelihallit ilmestyivät vuorollaan esiin. Takaa-ajokohtauksiin saatiin vauhtia laajentamalla lavaa kokoaan suuremmaksi lavasteita tehokkaasti hyödyntämällä. Ja jopa luodit iskeytyivät fyysisesti seiniin, mitä en muista ennen teatterissa nähneeni. New Yorkin junakin kolkutteli paikalle ajallaan vieden roolihahmot ja katsojat yhteen parhaista pokeripeleistä mitä on järjestetty. Paino sanalla järjestetty, sillä rehellisestihän siellä ei pelata vaan kyse on enemmänkin siitä, kuka huijaa parhaiten.

Valoilla, varjoilla (Kari Laukkanen), äänillä ja musiikilla (Tatu Virtamo) saatiin aikaan oivallisia yksityiskohtia tunnelmaan luoden näyttämölle vilkkaan kaupungin kuhinaa tai vaikkapa ohikulkevan L-junan. Varjot olivat ajoittain ainoa asia, mitä näyttelijästä näkyi luoden oman uhkaavan ilmapiirin. Ragtime soi taustalla, jopa livenä lavalla klarinetin voimin (Martti Peippo). Puvustus (Ulla-Maija Peltola) oli ajan hengen mukaisen eleganttia.

Ennen näytöstä pohdiskelin miten paljon tunnelmaa mahtaa latistaa se, että tuntee jo juonen ja sen kiemurat. Esityksen jälkeen en moista enää miettinyt. Sen sijaan havaitsin nauttineeni teatteriversiosta enemmän kuin viimeisimmästä elokuvan katselukerrasta. Varmaan asiaan vaikuttaa se, että kokemus oli tuore verrattuna moneen kertaan nähtyyn elokuvaan, mutta siitä huolimatta mallikas suoritus Lahden kaupunginteatterilta.