HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Käsikirjoitus: Lucas Hnath
Suomennos: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Liisa Mustonen
Lavastus ja puvut: Antti Mattila
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset: Jutta Kainulainen
Rooleissa: Elina Hietala, Santeri Kinnunen, Susanna Mikkonen, Ursula Salo
Kuva: Tapio Vanhatalo
Ensi-ilta: 15.11.2018
www.hkt.fi
Nukkekoti, osa 2 jatkoa Henrik Ibsenin vuonna 1879 kirjoittamaan näytelmään. Ensimmäinen Nukkekoti päättyi Noran kävellessä ulos ovesta jättäen miehensä ja lapsensa. Silloiseen maailmanaikaan se oli täysin käsittämätön asia. Eikä asiaa oltu naiselle mitenkään helpoksi tehtykään. Käytännössä kaikkeen naisen täytyi saada joko aviomiehensä tai isänsä lupa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, tuon saman oven takaa kuuluu koputus ja Nora palaa takaisin itsevarmana, itsenäistyneenä ja menestyneenä naisena selvittämään erinäisiä asioita.
Noran aviomies Torvald (Santeri Kinnunen) ei kaikkien näiden vuosien jälkeenkään ole päässyt yli Noran (Susanna Mikkonen) lähdöstä ja hänen paluu repii auki vanhoja haavoja. Tytärtään Emmya (Elina Hietala) Nora ei ole nähnyt kuin pikkulapsena eikä heillä ole enää tunnesidettä toisiinsa. Taloudenhoitaja (Ursula Salo) yrittää parhaansa mukaan luovia tässä välissä toivoen kaikille kaikkea hyvää.
Olin aika väsynyt näytökseen tullessani, enkä kovin vastaanottavaisella mielialalla. Näyttämöllä ollut hyvin minimalistinen lavastuskaan ei varsinaisesti rohkaissut odotuksia viretilaani nostattavasta esityksestä. Nukkekoti, osa 2 onkin puhdas puhenäytelmä, joka laskee täysin tekstin ja näyttelijöiden varaan. Ensimmäinen vartti meni hieman väkisin katsomiseksi, mutta vähitellen näytelmä otti huomaansa ja vei mennessään. Toista puoliaikaa odottelinkin jo sitten innoissani alkavaksi.
Syy tähän oli laadukas näyttelijätyö. Suurilla näyttämöillä ja isoissa produktioissa ei yleensä pääse sisään ihmisen syvimpään olemukseen aivan samalla tavalla kuin tällaisissa pienissä ja intiimeissä tuotoksissa. Noran ja Torvaldin keskustelut ja välienselvittelyt olivat kiehtovaa seurattavaa. Rakastamisen vaikeus, vapauden kaipuu sekä näiden välillä tasapainottelu lienevät tuttuja lähes kaikkien elämässä, jolloin keskusteluihin ja näytelmän teemoihin oli helppo uppoutua. Immersiota auttoi osaltaan puhekielen päivittäminen nykypäivään.
Susanna Mikkonen teki Norasta vahvan naisen, jonka mielipiteisiin ei muilla ollut sananvaltaa. Vaikka Nora hymyili paljon, hymyn taakse tuntui kätkeytyvän hyvin määrätietoinen ja kylmäkin nainen. Santeri Kinnusen Torvald puolestaan oli uudesta tilanteesta hyvin hämmentynyt, eikä oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua. Vaikkei hän sanattomaksi keskusteluissa jäänyt, Noran pyörittäessä tahtipuikkoa kävi häntä ajoittain jopa vähän sääliksi.
Toisella puoliajalla tapahtunut Emmyn ja Noran kohtaaminen ja vastakkainasettelu sen sijaan ei kohonnut aivan sellaiseen rouhuun mihin mahdollisuuksia olisi ollut. Nuoren ja rakastuneen Emmyn mustavalkoinen maailmankuva oli lähes täysin päinvastainen kuin äitinsä. Silti heidän keskustelunsa jäivät tunnetasolla vain kipinöinniksi. Toisaalta miksi Emmy olisi äitinsä mielipiteistä välittänyt tuonkaan vertaa, kun heillä ei yhteistä elämää takana ollut.
Ursula Salo puolestaan oli aivan erinomainen perhettä pitkään palvelleena taloudenhoitaja Anne Mariena. Hän oli vaatimaton ja nöyrä, kuten tuon ajan palvelijalta odotettiin, mutta osasi myös asettaa rajat ja kertoa mielipiteensä mikäli asiat eivät menneet hänen mielestä oikeudella ja kohtuudella. Noran ja Anne Marien ensikohtaaminen piirsi todella hyvin koko näytelmän kehykset ja tunnelataukset. Anne Marie oli sekä iloinen että hämmennyksissään Noran yllättävästä paluusta. Hän halusi auttaa Noraa, mutta kuuliaisuus oli talon isännän puolella eikä oikein tiennyt miten asiaan pitäisi suhtautua.
Kuten ohimennen jo mainitsin, lavastus oli hyvin pelkistettyä. Mielessäni pohdin tähän useammankin syyn. Näytelmässä mainitaan, että Noran lähdön jälkeen Torvald oli käskenyt poistamaan talosta kaikki Noraan liittyvät asiat. Lavastus siis kuvannee sekä tyhjentynyttä taloa kuin Torvaldin elämään Noran lähdön jättämää aukkoa. Lisäksi minimalistinen lavastus antaa kaiken tilan näyttelijöille. Joskus vähemmän on enemmän. Voin olla myös täysin hakoteilla ja ohjaaja Liisa Mustonen ja lavastaja Antti Mattila pyörittelevät tätä lukiessaan päätään epäuskoisena.
Nukkekoti, osa 2 on vuonna 2017 kirjoitettu ihmissuhdenäytelmä. Vähän jäin esityksen jälkeen miettimään kuinka erilainen tämä olisi ollut, jos se olisi kirjoitettu omana aikanaan. Ehkä ihmissuhteet kuitenkin ovat ihmissuhteita niin tänään kuin sata vuotta sittenkin. 1800-luvun loppuun sijoittuminen tuo tarinaan omaa väriä ja olo on kuin aikakoneella olisi päässyt paikalle ja tietää miten Noran radikaaleille näkemyksille ja tulevalle uudelle uljaalle maailmalle oikeasti kävikään.
HYVÄÄ VIIHDYKETTÄ