KANSALLISTEATTERI
Ohjaus: Vesa Vierikko
Rooleissa: Minttu Mustakallio, Karin Pacius, Sampo Sarkola ja Paula Siimes
Kuvat: Mitro Härkönen
Ensi-ilta: 13.9.2018
Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatteri!
Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina (Karin Pacius) ovat kaksi vanhaapiikaa, jotka hoitavat isältään perimäänsä paperikauppaa yhdessä orvoksi jääneen sisarentyttären Railin (Minttu Mustakallio) kanssa. Ulriikka on koko talouden kiistämätön hallitsija, joka pitää Kristiinan ja Railin tiukassa kurissa ja herran nuhteessa. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Kristiina tapaa Helsingin matkallaan kapteeni Gabriel Lindströmin (Sampo Sarkola), johon hän rakastuu silmittömästi. Siskoltaan salaa hän kutsuu Gabrielin vierailulle, mutta uskaltaa kertoa asiasta Ulriikalle vasta hetki ennen junan saapumista. Ulriika ei tietenkään tällaista miehissä juoksemista hyväksy, mutta ei voi asiaa oikein enää estääkkään. Gabrielin astuessa ovesta sisään naisten elämä ei tule olemaan enää ennallaan.
Gabriel on yksi kotimaisen kirjallisuuden katalimmista hahmoista. Hän on täysin sydämetön huijari, jolle naiset, ja heidän rahansa, ovat vain peliä. Ja nimenomaan peliä. Hän ei välitä saamistaan rahoista eivätkä ne ole mikään motiivi toiminnalle, vaan ovat vain merkki yhdestä voitetusta ottelusta. Tunteet ovat samoin yhdentekeviä. Kun hän huomaa, että rahaa ei ole saatavilla, vaihto naisesta toiseen tai pölyjen karistaminen jaloista tapahtuu sekunnissa ilman mitään tunnontuskia. Hän päinvastoin on kyllästynyt siihen kuinka samat kaavat toistuvat huijaus toisensa jälkeen. Rahaa ei kerätä tai säästetä minnekään. Gabriel itsekin näytelmässä toteaa “se on pari kortti-iltaa ja ryyppyreissua ja rahat on putsveks”. Sampo Sarkola tuo tämän hahmon lihaksi pelottavan hyvin. Hänen ylidramaattiset lirkuttelunsa (jotka saivat katsomon naiset hihittelemään), mielenmuutokset ja jopa raivonpurkaukset liukuvat tunnetilasta toiseen vaivattomasti. Katsomossa tuntemukset Gabrielia kohtaan vaihtui ihailun, vihan ja säälin välillä. Sarkolan esiintyminen on kuin vanhasta suomifilmistä korostetuine eleineen ja puhetyylineen. Valkoinen silmälappu jotenkin vielä tehosti kaikkea.
Näytelmän teemahan on Waltarin oman määritelmän mukaan “vanhenevien naisten rakkaudennälkä”. Ja tämä ikuinen teema (myös miehillä) on tuotu erinomaisesti esiin. Kristiina on kyllästynyt Ulriikan tiukkaan vanhoilliseen linjaan ja haluaisi elää vähän enemmän, mutta ei oikein tiedä kuinka siinä onnistuisi. Nähdessään tilaisuutensa hän tarttuu siihen välittömästi ja on valmis tekemään mitä vain Gabrielin vuoksi toivoen samalla, että Gabriel veisi hänet jonnekin pois. Siskoltaan hän kykenee vain rukoilemaan, että hän saisi pitää tämän ehkä ainoan mahdollisuutensa onneen. Karin Pacius henkii tätä tunnelatausta joka solullaan. Hän on kuin pieni hiiri aran ja pelokkaan elekielen sekä kimittävän äänensä kanssa. Gabrielin edessä hän puolestaan on kuin rakastunut teinityttö. Kaikki sopii hahmoon niin täydellisesti. Raivoa hän ei saa itsestään ulos edes silloin kun siihen olisi oikeutus. Kosto saavutetaan muita reittejä pitkin.
Ulrika puolestaan on Kristiinan täydellinen vastakohta. Vahva ja määrätietoinen nainen, joka on päättänyt suojella siskoaan ja siskontyttöään kaikilta maailman paheilta ja houkutuksilta. Hänelle ei sanota vastaan ja jos sanotaankin, sillä ei ole mitään merkitystä. Aluksi hän on varma Gabrielin olevan vain huijari, sillä kukaan mies ei voisi kiinnostua Kristiinasta. Hän kuitenkin kohteliaisuudesta antaa luvan miehen tulla vierailulle. Vähitellen hänen mielensä Gabrielia kohtaan muuttuu, sillä rakkauden kaipuu hänenkin sisältään löytyy, vaikka hän on onnistunut sen piilottamaan jopa itseltään. Gabrielilla kuitenkin on keinot kaivaa se esiin. Onhan Ulrika kuitenkin se, jonka takana isot rahat ovat. Paula Siimes tekee tiukan roolin vanhoillisena naisena, joka ei tiedä kuinka reagoisi miehen huomioon. Ulrika jäykistyy päästä varpaisiin Gabrielin kosketuksesta. Kaikki kehossa ja mielessä laukkaavat tunteet ovat hänen arvomaailmaansa vastaan, mutta tuntuvat sisimmässä niin hyvältä. Rakastettavana olemisen tunteen voiman ja samalla koko näytelmän Ulrika kiteyttää vuorosanassaan “Sinun valheesi on niin suloinen. Tule takaisin, Gabriel. Minulla on vielä rahaa! Tule edes vähäksi aikaa!”. Vaikka jossain mielen sopukoissa ihminen tietää tulevansa huijatuksi, hän ei sitä suostu myöntämään tai ei vain piittaa. Se pieni hetki kun joku on lähellä ja luo edes valheellisen tunteen välittämisestä, saa ihmisen tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Sen rinnalla ei hupeneva pankkitili tunnu missään. Tätä samaa pienen ihmisen heikkoutta ja pelkoa yksin jäämisestä käyttävät hyödykseen nykypäivänkin “Facebook-huijarit”. Ja heihin lankeaa ihan fiksunakin itseään pitävät ihmiset.
Raili on nuori naisenalku, jolla on elämä edessä unelmineen ja tavoitteineen. Hän haluaa opiskelemaan ja kokemaan maailmaa. Valitettavasti Ulrika on hänenkin haaveiden esteenä ja kohtalo näyttää johtavan samaan suuntaan Kristiinan kanssa. Raili kuitenkin jaksaa pitää kiinni pyrkimyksistään ja kapinoida Ulrikaa vastaan. Gabrielissa puolestaan herää miehissä oleva alkukantainen saalistamisvietti, kun Raili ei olekaan heti sulaa vahaa hänen edessään, vaan pikkukissalla on kynnet. Se luo aivan uuden haasteen Gabrielille ja saa hänet hieman pois tolaltaan. Minttu Mustakallio tuo räväkkyyttä ja vastapainoa näytelmän muihin naishahmoihin. Raili on selkeästi älykäs nainen, joka ei suostu piilottamaan tunteitaan ja mielipiteitään. Hän myös näkee heti Gabrielin läpi ja osaa nykiä oikeista naruista saadakseen Gabrielin vaihteeksi tanssimaan jonkun muun pillin mukaan. Kaikki muut näytelmän hahmot ovat hyvin vahvasti 50-luvun tyylissä, mutta Mustakallio ei aivan uppoa siihen samaan sapluunaan. En tiedä onko se tietoinen valinta ohjaajalta ja näyttelijältä vai mistä johtuu.
Gabriel, tule takaisin, tai kavereiden kesken vain Gabriel kuten Kansallisteatterissa, on Mika Waltarin ehkä tunnetuin ja suosituin näytelmä, josta on tehty lukemattomia teatteriversiota ympäri Suomen, elokuvia ja jopa ooppera. Kansallisteatterissa sitä on esitetty viimeksi yli 20 vuotta sitten, mutta nyt Mika Waltarin syntymän 110-juhlavuoden kunniaksi se on otettu jälleen mukaan ohjelmistoon. Tekstiä ei ole lähdetty modernisoimaan millään tavalla. Ohjaaja Vesa Vierikko on luottanut Waltarin ammattitaitoon ja vienyt esityksen vahvasti takaisin 40-50-luvulle. Jopa siinä määrin, että puvustus (Anna Sinkkonen) on etsitty Kansallisteatterin varastosta ja mitään uutta ei ole ommeltu. Ehkä Railin farkut ja ruutupaita olivat sellaista, mitä alkuperäisessä ensi-illassa ei olisi näkynyt, mutta muuten voisin hyvin kuvitella katsoneeni vuoden 1945 ensi-iltaa. Lavastus (Anna Sinkkonen) tuki tätä teemaa. Ulrika ja Kristiina olivat vanhennettu taidokkaasti maskeerauksella (Minttu Minkkinen). Tosin ehkä jopa hieman liiankin vanhoiksi. Valoilla (Aslak Sandström) ja äänillä (Jani Peltola) ei kikkailtu, vaan kaikki tila annettiin erinomaisille näyttelijöille toteuttaa itseään ja Waltarin tekstiä. Olavi Virta soi ajoittain hiljaa taustalla ollen luonnollinen osa kaikkea tätä vanhaa ja kaunista.
Jos haluatte nähdä aitoa, laadukasta, vanhaa kunnon teatteria ilman mitään krumeluureja, niin tässä on teille sellainen.
