HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Käsikirjoitus: Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Ohjaus: Kari Heiskanen
Suomennos: Elvi Sinervo
Alkuperäismusiikki: Arttu Takalo
Koreografia: Johanna Elovaara
Lavastus: Markku Hakuri
Puvut: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naaminointi ja kampaukset: Maija Sillanpää
Rooleissa: Laura Alajääski, Helena Haaranen, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Antti Peltola, Raili Raitala, Anna-Riikka Rajanen, Matti Olavi Ranin, Sanna Saarijärvi, Eero Saarinen, Pertti Sveholm, Antti Timonen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Arttu Takalo (muusikko), Mongo Aaltonen (muusikko, varalla)
Pääkuva: Tapio Vanhatalo
Ensi-ilta: 20.9.2018
www.hkt.fi
Herra Puntila (Pertti Sveholm) on melkoinen Jekyll & Hyde. Viinaa saadessaan hän on kaikkien kaveri ja mitä humaanein, tasa-arvoisin ihminen, mutta selvittyään tiukka ja julmakin isäntä alaisilleen. Tätä ominaisuutta hänen autonkuljettajansa Matti (Antti Peltola) hyödyntää ohjaillessaan isäntäänsä haluamaansa suuntaan niin Herra Puntilan tyttären Eevan (Anna-Riikka Rajanen) kihlojen kuin työväen kohtelun suhteen.
“Tuoreesti tulkittu rehti komediaklassikko” toteaa Helsingin kaupunginteatteri nettisivuillaan. En ole aikaisemmin mitään versiota tästä näytelmästä nähnyt, mutta voin uskoa tuon väitteen pitävän paikkansa. Tuskin Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki esitystä aivan tähän muotoon aikoinaan olivat kirjoittaneet. Halutessaanhan tämän saisi taivutettua draamasta maalaiskomediaksi tai jopa farssiin saakka. Brechtin tyylilaji oli etäännyttää katsoja niin paljon, että hän tiedostaa koko ajan katsovansa näytelmää eikä eläydy siihen. Ohjaaja Kari Heiskanen on hyödyntänyt toteutuksessa tätä aspektia. Lavan tapahtumia katselee koko ajan hieman hämmentyneenä. Juoni ei sinällään ole monimutkainen tai vaikeasti seurattava, mutta jotenkin kummalliselta se silti tuntui. Sen sijaan että tarinaan olisi uppoutunut, näkemäänsä ajattelee aktiivisemmin tai unohtuu seuraamaan jotain yksityiskohtaa lavan reunalla.
Pertti Sveholm pääroolissa oli kiistaton lavan kuningas. Hän ei esittänyt Puntilaa, hän eli Puntilaa kaikkine ilmeineen ja eleineen. Ja vaikka hän oli “humalassa” suurimman osan lava-ajasta humalatilaa ei varsinaisesti korostettu liikaa vaan hänestä tuli vain rempseä seuramies. Usein näyteltyä humalaa on yhtä puuduttava katsoa pitempään kuin oikeaakin humalaista, mutta tässä ei sitä ongelmaa ollut. Antti Peltola Mattina oli jotenkin sellainen liukas luikku, että en saanut hahmosta kunnon otetta. Välillä hän vaikutti itsekkään ylimieliseltä, mutta toisaalta taas toisten puolesta uhrautuvalta. Hänen tapa puhua ja ajoittain epätyypilliset vanhantavat lauserakenteet olivat varmasti yksi syy mielikuvan syntymiseen. Näytelmän loputtuakaan en kyennyt muodostamaan mielipidettä pidinkö Matista vai en.
Lavastus (Markku Hakuri) oli mielenkiintoinen. Näkymä oli hyvin paljas ja karu. Yleisö näki takaseinän ja lavan sivuille täysin esteettä. Tuli sellainen tunne, että olimme eksyneet näytelmän harjoituksiin ja lavalle oli tuotu, tai jäänyt toisesta näytelmästä, vain muutamia satunnaisia rekvisiitan palasia. Kaupunginteatterin lavan massiivinen koko vielä korosti tätä tunnetta. Selkeästi harkittu tehokeino, joka kieltämättä onnistui tehtävässään. Lavastuksen vähyyttä kompensoitiin sitten runsailla ja selkeillä valaistuksen muutoksilla (Mika Ijäs). Väljää tilaa täytettiin Johanna Elovaaran suurilla koreografioilla. Puvustus (Tiina Kaukanen) oli todella monipuolinen ja värikäs. Pidin myös siitä kuinka Mongo Aaltonen hoiteli muusikon tehtäviä omassa sopessaan lavalla ollen vahva osa äänimaailmaa (Eradj Nazimov). Plussa myös Laura Alajääskin saksofonista.
Sekä Brecht että Wuolijoki olivat poliittisesti hyvin vasemmalla, joten eivät varmasti pahastu siitä miten löydän teoksesta yhtymäkohtia tämänkin päivän poliittiseen ilmapiiriin, jossa keskustellaan irtisanomissuojan heikentämisestä ja pelotellaan sen seurauksena mielivaltaisilla potkuilla. Herra Puntilahan palkkasi ja irtisanoi työväkeä täysin hetkittäisten mielenoikkujensa mukaan. On myös surullista, että näytelmän kirjoittamisesta on kulunut yksi ihmisikä ja silti samat teemat onnistuvat edelleen olemaan ajankohtaisia vaikka kehitystä tässä ajassa on suuresti tapahtunutkin.
Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti sisälsi paljon pieniä hyviä yksittäisiä juttuja, mutta niistä ei kertautunut toimivaa kokonaisuutta. Päällimäiseksi tunnelmaksi jäi sekava haahuilu eikä huumorikaan uponnut minuun kuin ajoittain. Esitys haastaa katsojaa keskiverto teatteriesitystä enemmän. Minä tunnustan tämän haasteen hävinneeni. En löytänyt Brechtin, Wuolijoen ja Heiskasen hakemaa visiota ja tunnetilaa.
