HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kari Heiskanen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Milja Mensonen
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Rooleissa: Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen, Matti Olavi Ranin
Kuva: Tapio Vanhatalo
Ensi-ilta: 6.9.2018
www.hkt.fi
Viime vuonna Kari Heiskanen ohjasi Helsingin Kaupunginteatterille Mannerheimin ja saksalaisen suudelman ja siitä pidin todella paljon. Häpeäkseni jouduin myös myöntämään miten huonosti loppupeleissä tunsinkaan itsenäisyytemme alkuvuosien tapahtumia. Suurin odotuksin lähdin nyt katsomaan Kekkonen ja Kremlin tanssikoulua ja oppimaan mahdollisesti taas jotain uutta Suomen poliittisesta historiasta. Tosin aiemmin päivällä tapahtuneesta lievästä remonttionnettomuudesta johtuen jouduin esitykseen silmäpuolena ja se häiritsi ikävästi sekä tunnelmaa, että vähän myös tarinan seuraamista.
Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu kertoo vuoden 1961 noottikriisistä ja sen taustoista. Poliittinen ilmapiiri ja toimintatavat olivat tuohon aikaan vielä hyvin erilaiset. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto piti edelleen Suomea ohjaksissaan ja yritti vahvasti vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin. Kekkonen oli presidenttinä ensimmäistä kauttaan ja joutui tasapainottelemaan idän ja lännen välillä kuin myös sisäpolitiikan myrskyissä. Lähestyviin 1962 vaaleihin Kekkosen vastustajat olivat saaneet koottua varteenotettavan tukijoukon oikeuskansleri Olavi Hongan taakse. Tämä vaihtoehto ei olisi ollut Kremlin mieleen ja yleisen historiakäsityksen mukaan he lähettivät nootin tukeakseen Kekkosen uudellenvalintaa. Nootissa vaadittiin sotilaallista konsultaatiota YYA-sopimukseen ja Saksan liittotasavallan uhkaan vedoten. Tämä aiheutti Suomessa suurta pelkoa uudesta sodasta. Olavi Honkaa tai tulevia presidentinvaaleja ei nootissa mainittu ollenkaan ja Suomen tilannetta muutenkin vain lyhyesti tuomalla esille huoli “tiettyjen piirien” halusta muuttaa Suomen ulkopoliittista suuntaa. Lopulta Honka luopui ehdokkuudestaan ja Kekkonen voitti vaalit ylivoimaisella enemmistöllä.
Salista poistuessa oli sellainen tunne, että nykypäivän poliitikot ovat poliittisessa pelissä ihan lapsen kengissä tuon ajan poliitikkoihin verrattuna. Nykyään harrastetaan enemmänkin tahallista väärinymmärtämistä ja vihaisia tweetteja, mutta 60-luvulla hallituksen ja eduskunnan kaataminen tuntui olevan vain normaali osa poliittista työkalupakkia. Tosin vaikka pääministeri Sipilä ei valtiomiestaidoissaan ole verrattavissa Kekkoseen, niin onhan hänkin viime vuosina hallituksen hajoamisella uhkaillut. Ehkä se on keskustalainen tapa tehdä politiikkaa.
Näytelmää ei voi kuitenkaan ottaa puhtaasti historian oppituntina vaan paremmkin yhtenä tulkintana siitä kuinka asiat ovat voineet mennä. Täyttä varmuutta tapahtumien kulusta kulissien takana meillä ei ole vielä tänä päivänäkään. Ei edes siitä, oliko Kekkonen oikeasti noin vahvasti vaikuttamassa nootin lähettämiseen, kuin näytelmässä annetaan ymmärtää. Heiskanen on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan hyvin uskottavan version, sillä siitä ei liene kenelläkään ole epäselvyyttä kuinka Kekkonen oli vahva johtaja ja kovan tason pelimies, useammallakin elämän osa-alueella, joten hän olisi hyvin voinutkin junailla koko tämän uhkarohkean sirkuksen.
Johtuiko mahdollisesti särkevästä silmästäni vai mistä, mutta tarina tuntui jotenkin raskassoutuiselta. Sitä ei oikein jaksanut seurata tapahtumien ansaitsemalla mielenkiinnolla. Hahmoja oli paljon ja kaikkia heitä ei esitelty kovin hyvin. Oletettiin jonkinlainen perustietämys sen ajan politiikoista olevan hallussa. Mannerheimissä uudet hahmot tuotiin lavalle lyhyen videoscreenille tulevan infopaketin kanssa ja se helpotti huomattavasti tarinan seuraamista. Ehkä jotain vastaavaa olisi voinut tässäkin käyttää. Jotain kertoi myös se, että seuralaiseni kanssa näytelmästä keskusteltiin käytännössä vain muutaman minuutin ajan autolle kävellessä. Ajomatkalla oli jo aivan muut aiheet käsittelyssä.
En osaa oikein edes sanoa miksi Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu ei onnistunut vetoamaan minuun. Käsikirjoitus tuntui pääosin ihan toimivasti rakennetulta ja näyttelijät Eero Ahon johdolla olivat hyviä. Seuraan jopa politiikkaakin aktiivisesti, että aihekaan ei ollut mitenkään vastenmielinen. Mutta valitettavan kylmäksi esitys minut tällä kerralla jätti.
