HÄMEENLINNAN TEATTERI
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari: Antti Paranko
Koreografi: Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen
Valosuunnittelu: Jari Vuori
Videosuunnittelu: Veikko Pulli
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Rooleissa: Sami Hintsanen, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Maiju-Riina Huttunen, Aleksi Aromaa, Max Pavlenko, Birgitta Putkonen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen.
Tanssijat: Elias Husgafvel, Heidi Iisalo, Riku Koskinen, Tanja Kunnari.
Bändi: Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Kalle Penttilä, Lauri Malin.
Kuvat: Tapio Aulu
Kantaesitys: 1.9.2018
Vuosi 1995. Vaihtoehtoinen historia. Suomi on eristäytynyt muusta maailmasta ja valtakuntaa hallitsee Seinäjoen tangomafia rautaisella otteellaan. Kaikki muu musiikki paitsi tango ja iskelmä ovat kiellettyjä. Tangomarkkinat suoltavat samasta muotista kuninkaallisia vuodesta toiseen. Suurin osa väestöstä on alistunut oloihinsa ja loputtoman Kuurankukkansa ansainneet. Ne jotka Imperiumia uhmaavat kyyditään SeiPon toimesta Tohtori Randelinin käsittelyyn eivätkä he palaa täysissä järjissään takaisin. Maanalainen ryhmä toisinkuuntelijoita kuitenkin vastustaa vallitsevaa tilaa salakuljettaen maahan kiellettyjä levyjä ja karaokelaitteita. Salakapakoissa soitetaan varoen Stray Catsia kiinnijäämisen pelko jatkuvasti harteillaan vaikka mieli huutaa kääntämään nupit kaakkoon. Vastarintaliike on hajallaan ja jengiytynyt omiksi joukkioikseen. Tarvitaan joku joka yhdistäisi ryhmät vastustamaan Seinäjokea nostaen kansakunnan lamasta ja murheen alhosta takaisin kirkkauteen. Joku, jossa voima virtaa vahvana.
Ensimmäisen kerran nauroin jo lukiessani Tahtien sodan synopsista Hämeenlinnan Teatterin syysohjelmistolehdestä. Alkuasetelma on suorastaan hykerryttävän herkullinen. Varsinkin tällaiselle rock- ja scifi-fanille. Uusi kotimainen musikaali on myös teatterille aina suuri panostus ja riski. Joten sekä itseni että teatterin puolesta toivoin tämän olevan onnistunut ja toimiva esitys.
Lehtihaastattelussa käsikirjoittajat Heikki Syrjä ja Riku Suokas totesivat tehneensä kovasti töitä, jotta valitut kappaleet eivät olisi päälleliimatun tuntuisia vaan oikeasti kuvastaisivat esittäjän tunteita tai lavan tapahtumia. Käsiohjelman biisilistan pituutta katsoessani kuitenkin kauhistuin, että miten nämä kaikki kappaleet on muka saatu mahtumaan kahteen ja puoleen tuntiin, niin että lopputulos ei olisi vain biisikavalkadi ilman päätä tahi häntää. Pelkoni oli kuitenkin turha. Lopputulos toimi pääosin poikkeuksellisen hyvin.
Hahmokattaus oli hyvin laaja ja kirjava, mutta silti osittan lattea. Viinaan menevässä entisessä stadionrokkari Crazy-Topi Oinosessa (Sami Hintsanen) oli särmää ja yritystä, mutta esimerkiksi pääosasankari Petri (Mikko Töyssy) oli aivan turhan väritön hahmo ollakseen kapinaliittoutuman kokoava voima. Alkuvaiheessa se olisi ollut vielä ihan ymmärrettävää, mutta loppua kohden Töyssy olisi pitänyt päästää vielä enemmän irti revitelemään kunnolla. Samoin Imperiumin Keisarinna (Johanna Reilin) ei hahmona oikein onnistunut luomaan tarvittavaa pelkoa ympärilleen ollakseen uskottava. Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen tekivät takuuvarmaa työtä pitkän linjan kapinallisina. Sivuosissa sitten löytyi vaikka millaista vipeltäjää. Parhaiten niistä mieleen jäivät Birgitta Putkosen kylmä SeiPon upseeri sekä pienessä mutta hienossa roolissa Jarkko Tiaisen esittämä Lemmynkäinen.
Lopputaistelu Tangomarkkinoilla Petrin ja Keisarinnan tyttären Tarjan (Maiju-Riina Huttunen) välillä oli myös vähän antikliimaksi kaiken sen työn ja hurjan harjottelun jälkeen, mitä kummallakin puolella tehtiin. Nämä valmisteluvaiheet olivat yksi näytelmän parhaita osioita. Opeteltiin mm. olemaan esiintyessä kuin seipään niellyt ja muuta tangoon oleellisesti liittyvää. Lisäksi toki opittiin mausteeksi sopiva kattaus kiellettyjä liikkeitä. Loppukohtaukseksi olisikin sopinut paremmin hieman aiemmin nähty biisibattle ‘Heaven’s on Fire’ vs ‘Ei tämä tyttö lempeä anele’ tyylinen ratkaisu.
Lavastus oli lähinnä siirreltäviä seiniä, mutta se toimi hyvin. Varsinkin sankareiden matka Akaan erämaahan etsimään Crazy-Topi Oinosta oli hienosti toteutettu liikkuviin seiniin välähdyksinä heijastuvina kuvina rocktähdistä ja lyhyinä musiikkipätkinä. Rockmusiikin henki todellakin elää vahvana näissä metsissä. Erämaassa vastaan tuli myös muita kapinaryhmittymiä kuten kokeellista jazzia suosivat Storyvilleläiset ja, ehdoton suosikkini, pelottavat Kaustiset. He myös esittivät versionsa mm. ikivihreistä hiteistä ‘Rönttösen pielestä kutkaa‘ ja ‘Kuksin ma kerran nietoksella‘
Musiikkihan musikaaleissa on aina isossa roolissa mutta harvassa se taitaa vedota näin laajaan kuulijakuntaan kuin tässä. Bändi veti Antti Parangon johdolla sujuvasti kaikkea Katri Helenasta Whitesnakeen, joten melkein voi sanoa jokaiselle löytyvän jotain mieleistä musiikkia. Ja kotimatkalla voi sitten jatkaa pilke silmäkulmassa taistoa iskelmän ja rockin paremmuudesta, mikäli musiikkimaut eivät satu täysin kohtaamaan.
Esiintuomani puutteet haittasivat kokonaisuutta lopulta yllättävän vähän ja tunnetila oli jatkuvasti vahvasti postiviisen puolella. Tarinan päätöntä menoa ja juonikiemuroita seurasi tyytyväisenä alusta loppuun hymy huulilla. Hyvästä tunnelmasta kertoi myös yleisön mukana eläminen ja tahdin taputtaminen esitettäville hiteille.
Onneksi meidän todellisuudessamme Seinäjoki on ihan nasta mesta ja voimme heittää ilmoille tupladickinson aina niin halutessamme.
