HÄMEENLINNAN UUSI KESÄTEATTERI
Käsikirjoitus: Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus: Otto Kanerva
Tuotantoassistentti: Ola Tuominen
Lavastus: Oskari Löytönen
Puvustus: Elina Vättö
Kampaus ja maskeeraus: Pirjo Leino
Valot ja äänet: Harri Savolainen
Rooleissa: Ria Kataja, Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Hanna Vahtikari, Veera Tapanainen ja Miikka J. Anttila
Musiikin sovitus: Antti Vauramo
Kesäteatteribändi: Kapellimestari Antti Vauramo, Peter Engberg, Jukka Mänty-Sorvari, Kalle Penttilä ja Henri Savolainen
Kuva: Hanna Kanerva
Ensi-ilta: 30.6.2018
Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos HUK!
“Rakastetun lauluntekijä Juha Tapion hitit soivat nyt ensi kertaa suomalaisessa kesäteatterissa. Kaksi puuta on raikkaan humoristinen tarina rakkaudesta, intohimosta ja… jääräpäisyydestä. Ja siitä mitä tapahtuu kun tunteiden tuuli puhaltaa kaiken uusiksi. Miten reagoi nainen, joka saa naapurikseen väärän miehen, joka paljastuukin oikeaksi? Mitä tekee mies, joka pakoilee rakkautta ja löytääkin sen edestään? Kaksi puuta on hersyvän hauska ja häpeämättömän romanttinen komedia taattuun Hämeenlinnan uuden kesäteatterin tyyliin.“
~ Hämeenlinnan uusi kesäteatteri ~
Ne teistä, jotka ovat lukeneet blogiani aiemminkin, ovat ehkä saattaneet havaita etten pidä yhden artistin musiikkiin perustuvia musikaaleja täysin ongelmattomina. En myöskään lukeudu Juha Tapion faneihin, vaikka kieltämättä hänen kynästään muutama tarttuva ralli on syntynyt. Lähtökohdat eivät siis olleet parhaat mahdolliset kun astelin Hämeenlinnan uuden kesäteatterin uusittuun ja remontoituun katsomoon. Mutta Kaksi puuta onnistuu kiertämään pahimmat karikot.
Osku Valveen ja Otto Kanervan käsikirjoitus on loppuviimein hyvin perinteinen “kaksi toisilleen näennäisesti sopimatonta ihmistä kohtaa mutta pienen vastustelun jälkeen rakkaus lopulta voittaa”. Vaikka käsikirjoitus ei yllätyksiä onnistukaan luomaan, se onnistuu tuottamaan naurua ja hyvää mieltä senkin edestä. Vähintään hymyilin läpi koko esityksen eikä ääneen nauramistakaan kyennyt välttämään. Erityismaininta täytyy antaa siitä, miten tällä kertaa esitettävät kappaleet oli onnistuttu kirjoittamaan luonnollisemmaksi osaksi tarinaa, toisin kuin monessa muussa vastaavassa näytelmässä. Toisella puoliajalla hieman pudottiin siihen perisyntiin, josta en henkilökohtaisesti pidä, ja musiikkia oli suhteessa vähän liikaa tarinaan nähden. Ja sen vuoksi loppukohtaus putosi jotenkin yllättäen syliin ansaitsemansa kliimaksin sijaan.
Hahmot olivat hyvin kirjoitettuja sisältäen sopivan sekoituksen aitoutta ja karrikointia. Harri (Otto Kanerva) on hämäläinen jörrikkä, jonka mielestä maailma oli täydellisimmillään joskus 60-luvulla. Minkään ei tarvitsisi muuttua ja säännöt on tehty noudatettaviksi. Hänen paras kaverinsa Ossi (lavalla aina kuin kotonaan oleva Mikko Töyssy) puolestaan on elämää vapaammin lähestyvä harrastelijakeksijä. Yhdessä kaverukset yrittävät välttää akkojen metkuja ja houkutuksia. Paljon paremmin ei mene hameväen puolellakaan. Marianne (Ria Kataja) on taiteilija, joka on tullut etsimään maaseudulta rauhaa ja orastavassa keski-iän kriisissä jo kokee, ettei välttämättä enää kelpaa kellekään. Hänen ystävä/avustaja Mira (Hanna Vahtikari) puolestaan on tiivistelmä nyky punajuurismoothie-terveysintonaisesta, joka tilanteesta riippumatta pitää itseään läskinä. Päivittäinen kaloriannos ylittyy varmaan jo silloin, mikäli hän harjaa hampaansa aamuin illoin. Näitä epätyypillinen Amor (Veera Tapanainen) joutuu epäkiitollisessa tehtävässään parittamaan. Näytelmän väriläiskä on Mariannen ystävä Desmond (Miika J. Anttila), jonka lavapreesens ei todellakaan jää huomaamatta. Rooleissa ei sinällään ollut mitään sellaista, joissa näyttelijät olisivat joutuneet venyttämään ammattitaitoaan äärirajoille, mutta mitään valittamistakaan en heidän suorituksistaan löytänyt. Päinvastoin. Tuntuivat ihan jopa viihtyvänkin lavalla ollessaan.
Antti Vauramon sovitukset kappaleista soivat bändin toimesta mallikkaasti. Erityisesti pidin muutamassa kappaleessa mukana olleesta viulusta. Lavastus oli melko yksinkertainen ja karu mutta toimiva. Ossin kulkuneuvot tosin aina varastivat huomion lavalla ollessaan. Puvustus oli kulloiseenkin teemaan sopivasti sekä näyttävää että arkista. Tapparan lippis tosin aina nostaa niskakarvoja pystyyn tällaiselle JYPin miehelle, mutta koska se oli osana sketsiä pystyin sillekin nauramaan. Tai ehkä juuri siksi.
Musikaaleissa musiikista ärsyyntyminen on kyllä ihan minun henkilökohtainen ongelma ja se kannattaa myös lukijan ymmärtää ja asettaa kritiikkini sitä kautta oikeaan kontekstiin. Kaksi puuta esityksen musiikki kuitenkin toimi sen verran luontevasti, että ei onnistunut missään vaiheessa ärsyttämään edes minua. Joten tuskin tekee niin muillekaan katsojille. Päinvastoin yleisö syttyi usean kappaleen aikana taputtamaan mukana ja esityksen jälkeen antoi usean minuutin mittaiset suosionosoitukset seisaallaan.
Itsekin koin viihtyneeni ja lähdin kotiin hymy huulilla hyräillen “anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa…”
