Eila, Rampe ja palvattu onni

By Juha

Cinema-Theatre-Mask-icon

MIINAN MONTUN KESÄTEATTERI

Käsikirjoitus: Sinikka Nopola
Ohjaus: Sanna Saarela
Valojen ja äänien ajo: Tomi Niemi
Äänisuunnittelu ja valokuvat: Elise Oy / Joonas Ylänne
Puvustus: Tiina Leiskamo
Tarpeisto: Jyrki Ylätalo
Meikit ja peruukit: Hanne Rintanen
Lavastuksen suunnittelu: Marko Karvonen
Lavastus: Marko Karvonen, Eero Elo, Jouko Alastalo ja Pentti Pullinen
Graafinen suunnittelu ja toteutus: Erja Tapani
Markkinointi ja videot: Tiina Leiskamo
Tuottajatrio: Juhani Ahtinen, Tiina Leiskamo
ja Jyrki Ylätalo
Tuotanto: NS Silmu ry
Kuva: Tiina Leiskamo
Rooleissa: Leena Ahtinen, Ari-Pekka Louhelainen, Eeva-Maria Viskari, Sami Talikka, Kai Varantola, Juhani Ahtinen
Ensi-ilta: 9.6.2018

Näin esityksen vapaalipulla. Kiitos Miinan monttu!

www.miinanmonttu.net

“Eila, Rampe ja palvattu onni on kahden sukupolven perhekomedia, missä tutustutaan tavallisuuden esikuviin, Eilaan ja Rampeen, sekä heidän kaikkea muuta kuin tavalliseen tyttäreensä Likkaan ja vävyehdokkaaseensa Pirkkaan.

Onnellisuuden tavoittelu on trendikästä. Hidasta elämää, joogaa, mindfullnesia tarjotaan joka tuutista. Mutta mitä onnellisuus on oikeasti? Mikä saa sinut onnelliseksi? Löytyykö tavallinen onnellisuus ihan tavallisista asioista? Vävyehdokas Pirkan onnellisuustutkimus vie Eilan ja Rampen pohjanmaan sydämeen tutkimaan omaa onnellisuuttaan ja ”ydinminäänsä”. Mistä löytyvät onnellisuuden avaimet? Saako Pirkka tutkimuksensa valmiiksi ja kuinka onni loppujen lopuksi määritellään?

~ Ohjaaja Sanna Saarela, Miinan montun kesäteatteri ~

 

Mitä onni on? Sitä Miinan montun Eila, Rampe ja palvattu onni pyrkii tänä kesänä selvittämään oikein tieteellisin keinoin. Onnen etsiminen kuljettaa hahmoja niin Tampereelle, Helsinkiin kuin Pohjanmaalle Suomen suurimpaan kyläkauppaan asti.

Onnea etsiessä ehditään filosofoida paljon muustakin. Alkaen teleskooppimagneetin tarpeellisuudesta jokaiselle miehelle päätyen pölyn muodostumiseen. Eila (Leena Ahtinen) ja Rampe (Ari-Pekka Louhelainen) keskustelevat hyvin arkisista asioista, joista normiarjessa ei tosin tule keskusteltua, pitkän avioliiton kokemuksella. Matkan varrella niin riidellään kuin rakastetaankin. Vaikka tilanteet ovat välillä jopa absurdeja ne ovat samalla myös maanläheisiä, jolloin katsojan on helppo peilata tilanteita omaan elämäänsä. Likka (Eeva-Maria Viskari) puolestaan on elänyt vahvan äitinsä alaisuudessa ja etsii edelleen itseään ja paikkaansa maailmassa. Kunnes hän kohtaa Pirkan (Sami Talikka) ja elämän palikat tuntuvat viimein löytävän paikkansa. Ainakin hetkeksi.

Eila, Rampe ja palvattu onni ei ole mikään hössötysfarssi, jossa huumori haettaisiin jatkuvan kohelluksen kautta, vaan perustuu enemmän henkilöhahmojensa voimaan ja dialogiin. Vertailukohtaa voisi hakea vaikka Pokka pitää brittikomediasta. Ensimmäinen puoliaika keskittyi perhedynamiikkaan huumoriin ja Likan uuden parisuhteen tulemiseen mukaan kuvioihin. Toisella puoliajalla kokonaisuus jotenkin vähän hajosi kun mukaan tuli ihmeparantajaa ja muuta sinällään ihan hauskoja mutta kummallisia kohtauksia. Itse olisin mielummin pitänyt tarinan ihan “perheen piirissä”, sillä siinä se tuntui olevan vahvimmillaan.

Kehtaakohan näitä näyttelijöitä enää kutsua harrastelijanäyttelijöiksi? Niin laadukkaasti ja vaivattoman näköisesti pääpari Leena Ahtinen ja Ari-Pekka Louhelainen roolinsa vetivät. Vai mahtoivatko he edes näytellä? Ehkä he olivat vain siirtäneet arkiminänsä lavalle? Jopa Tamperee ärrä pyärähti kielen päältä. Vaikkei ihan Jutilan Timon tasoisesti, niin ei kuitenkaan jää epäselväksi mistä päin Suomea ollaan kotoisin. Ajoittain murteen nuotti tosin vähän katosi puheesta.

Likka ja Pirkka jäivät selkeästi tässä showssa soittelemaan kakkosviulua. Viskari oli hyvä Likan roolissa tuoden esiin niitä epävarmuuden ja itsetunnon puutteen hetkiä, joita varmaan kaikki joskus kokevat, kuin myös vastarakastuneen naisen intoa ja toiveita. Pirkka sen sijaan oli melko outo hahmo jopa akateemikoksi. Häneen ainakin minun oli vaikea saada minkäännäköistä kontaktia. Lisäksi Onnenmaa kyläkaupan tarjoushaukat (Kai Varantola ja Juhani Ahtinen) ansaitsevat tulla mainituksi. Sen verran hauskoja sivuhahmoja olivat.

Lavastus saattaa olla Miinan montun suurin koskaan. Rakennelma on massiivinen ollakseen kesäteatterin lavaste. Esitys levittäytyi, vai pitääkö sanoa kohosi, peräti kolmeen kerrokseen. Rehellisyyden nimissä vähemmälläkin olisi pärjännyt, sillä näytelmän tapahtumat eivät varsinaisesti vaatineet mitään näin suurta, mutta vaikuttavan kokoinen se oli. Vaikka minimalistisillakin lavasteilla saa usein hyvää aikaiseksi, niin kyllä minä kuulun siihen joukkoon joiden mielestä enemmän on enemmän ja saa koko tuotantoon aikaan ihan erilaista uskottavuutta, jos lavastukseen on panostettu. Ulkonäöllisesti lavaste oli muuten aika tyypillinen tilkkutäkki-kesäteatterilavaste, jossa eri alueet oli erotettu toisistaan eri väreillä.

Mitä se onni sitten on? Selvisikö se meille? Minusta ainakin onni on hyvä teatteriesitys kauniissa suomalaisessa kesäillassa. Ja sellaisen Miinan monttu tarjosi.

peukkuarvostelu_oikeinhyva

Aina eturivissä arvio: VALLAN MAINIO