Aatamin puvussa ja vähän Eevankin

By Juha

Cinema-Theatre-Mask-icon

VIIKINSAAREN KESÄTEATTERI

Käsikirjoitus: Agapetuksen romaanin pohjalta Hanno Eskola
Ohjaus: Hanno Eskola
Musiikki: Mikko Alatalo
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus: Tiina Helin
Kapellimestari: Antti Paranko
Kuva: Kai G. Baer
Lavalla: Eppu Salminen, Kai Vaine, Kaisa Hela, Jarkko Tiainen, Anna Ackerman, Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Jussi Liimatainen ja Lauri Malin
Ensi-ilta: 14.6.2018

www.viikinsaarenkesateatteri.fi

 

“Viikinsaaren kesäteatterissa Tampereella nähdään kesällä 2018 posketon riemupommi ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”.

Musiikkikomedia on klassista kesäkomiikkaa alastomimmillaan. Säntillisen asemapäällikkö Viirimäen aikataulut menevät täysin sekaisin. Siitä repeää kommellusten kirjo. Vaatteita häviää, vankikarkuri viuhahtelee, panikoiva haarniska kirmaa ja voimistelunäytös vinttikamarissa saa rakkauden roihahtamaan. Loppu on kuitenkin aikataulun mukaisesti onnellinen.

~ Viikinsaaren kesäteatteri ~

 

No huh huh. Mitähän minä oikein sanoisin? Kesäteatteriin sopii erinomaisesti niin musikaalit kuin varsinkin reilusti sekoilevat komediat, mutta Aatamin puvussa ja vähän Eevankin ei toiminut oikein millään tasolla. Paperilla oli varmaan kuulostanut loistavalta idealta yhdistää Mikko Alatalon musiikki Agapetuksen klassikkotekstiin. Varsinkin kun erilaiset manserock-musikaalit ovat takoneet rahaa jo vuosikausia. Mutta lopputulos oli kummallinen sekamelska jossa jokainen osa-alue söi toistaan tukemisen sijaan.

Musikaaleissa, jotka perustuvat jonkun artistin musiikkiin, on usein sellainen ongelma, että kappaleita tungetaan rajalliseen aikaan liikaa, jotta saadaan mukaan “vielä yksi yleisön rakastama laulu”. Tämä kaikki on pois tarinaan käytettävältä ajalta. Yleensä käsikirjoitus kuitenkin on uusi ja varta vasten musiikkia ajatellen tehty, jolloin tarinaa voidaan ohjata kohti tiettyä kappaletta. Viikinsaaren kesäteatterin versio Aatamin puvussa ja vähän Eevankin tuntui enemmän pakkoavioliitolta. Näyttelijät puhkesivat laulamaan kappaleita, joiden syy-yhteys lavan tapahtumiin jäi ainakin allekirjoittaneelle usein melko hataraksi.

Ja vaikkei Agapetuksen teksti alunperinkään minusta ole varsinaisesti kirjallisuuden helmiä, tarinasta tuli entistä sekavamman ja pikakelauksella läpi vedetyn oloinen, kun aikaa käytettiin näihin tarpeettomiin lauluosuuksiin. Syy siihen miksi Kai Vanne oli välillä kaivossa (olikohan se edes kaivo?) ja välillä haarniskassa jäi tässä tarinalinjassa melkoiseksi mysteeriksi. Kuten myös missä vaiheessa pääparin rakkaus oikein roihahti. Ennen kuin loppukohtauksessa Vanne ottaa hurmurirakastajan ilmeen lavalle astellessaan hän ei ole osoittanut käytännössä mitään mielenkiintoa miellittyään kohtaan vaan yrittänyt vaan päästä pois koko ajan. Ja neito ei ole edes tiennyt olevan olemassa miestä johon voisi ihastua. Vai olikohan tämä nyt sitä kuuluisaa rakkautta “ensisilmäyksellä”? Minuutti ennen esirippua. Tähän lisätään vielä kirjava kattaus erilaisia sivuhahmoja, joita tulee ja menee estraadille, niin lopputuloksena oli lähinnä hämmentävä epäuskoisuus siitä, mitä tuli oikein nähtyä.

Näyttelijät tekivät sitä mitä heiltä varmaan oli pyydetty. Osa hahmoista valui reippaan ylinäyttelyn puolelle, mikä ei tällaisessa näytelmässä toki ole mitenkään kiellettyä tai harvinaista. Jotkut kohtaukset hakivat vielä vähän rytmitystäänkin, mutta se hioutunee kyllä kesän mittaan kuntoon. Bändi soitteli taustalla ja hoitivat hommansa, mutta eipä sielläkään varsinaisesti mitään intohimoa tekemiseen tuntunut olevan. Lavastus olisi voinut olla minkä tahansa kyläseuran kesäteatterista.

Positiivisen puolelle kirjanpidossani jää Eppu Salmisen ronskisti kiroileva vankikarkuri, joka onnistui ajoittain hymyilyttämään, sekä Kaisa Hela, joka teki hahmonsa huomattavasti hillitymmin kuin kanssanäyttelijänsä, mutta onnistui siitä huolimatta olemaan usein lavan hauskin hahmo.

On hyvä, että vanhoja tekstejä yritetään uudistaa ja löytää niihin erilaisia lähestymistapoja. Siitä propsit ohjaaja dramaturgi Hanno Eskolalle. Tällä kertaa vain nuoli ei oikein osunut maaliinsa. Lavalla oli joukko laadukkaita esiintyjiä, niin viihdyttävämpi lopputulos olisi todennäköisesti saavutettu perinteisemmällä tavalla, kaikella kunnioituksella taiteilijaa kohtaan, ilman Mikko Alataloa.

Minulle parhaaksi elämykseksi jäi lipun hintaan kuulunut veneretki kauniissa ja aurinkoisessa illassa esiintymispaikalle.

 

peukkuarvostelu_huono

Aina eturivissä arvio: EI MINUN MAKUUN