TURUN KAUPINGINTEATTERI
Teksti: J. R. R. Tolkien
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti
Lavastus: Teemu Loikas
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Pyrosuunnittelu: Tero Aalto
Rooleissa: Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen.
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Ensi-ilta: 15.2.2018
www.teatteri.turku.fi/
“Kaikkien aikojen fantasiaseikkailu
J. R. R. Tolkienin rakastettu Taru Sormusten Herrasta ® nähdään Turun Kaupunginteatterissa suurempana, kuin koskaan aiemmin Suomen näyttämöillä. Teatteriversio sormussaagasta tuo hobitit, velhot, örkit, haltiat ja mustat aaveratsastajat elävänä aivan silmiesi eteen. Tempaudut mukaan vauhdikkaaseen seikkailuun, jonka määränpäänä on Sauronin tuomiovuori ja näkymättömäksi tekevän sormuksen tuhoaminen. Vain onnistuminen aikeessa voi pelastaa Keski-Maan kansat. Avainroolissa hyvän ja pahan välisessä taistelussa on pienistä pienin, hobitti Frodo Reppuli.
Luvassa on tarunhohtoa Päänäyttämön täydeltä. Esityksen hurjia taistelukohtauksia, stuntteja, taidokasta maskeerausta, puvustusta ja lavastusta valmisteltiin kauan. Nyt kutsumme sinut mukaan hengästyttävän hienoon seikkailuun!”
~ Turun Kaupunginteatteri ~
Ei pitäisi verrata eri taidemuotoja keskenään, mutta J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta teoksen kohdalla lienee vähän pakko sillä Peter Jacksonin elokuvasovitus määritteli suurelle osalle ihmisiä mielikuvan siitä miltä Keski-Maa nykyään näyttää ja tuntuu.
Taru Sormusten Herrasta on ehdottomasti yksi suosikkikirjojani ellei jopa numero yksi. Sen vuoksi jokainen uusi sovitus aiheuttaa minussa sekä valtavat odotukset että pelonsekaisen tunteen kuinka pahasti rakas kirjani ollaan taas pilattu. Olin aikoinaan hyvin skeptinen, että kuinkahan Peter Jackson onnistuu muokkaamaan saagasta elokuvan, kun aiemmat kuvatut versiot eivät ole olleet kovin vakuuttavia ja mielikuva Jacksonistakin perustui lähinnä Bad Taste ja Braindead tyylisiin elokuviin, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet kategoriaan “laatuelokuvat”. Kun trilogian ensimmäinen elokuva julkaistiin olin haltioissani siitä, kuinka hän oli onnistunut luomaan Keski-Maan valkokankaalle juuri sen näköisenä kuin pikkupoikana olin sen mielessäni kuvitellut.
Ohjaaja Mikko Kouki onkin ottanut itselleen valtavan haasteen. Sen lisäksi, että kirjatrilogian runsas ja rönsyilevä tarina pitää saada puristettua 3,5 tuntiin tehokasta näyttämöaikaa, johon Jackson elokuvissaan käytti, versiosta riippuen, 9-12 tuntia, hänen pitää kyetä myös vastaamaan tähän uuteen esteettiseen haasteeseen. Ja kyllä siihen on panostettukin. Turun kaupunginteatterin Taru Sormusten Herrasta on kokonaisuutena komeinta mitä olen koskaan kotimaisen teatterin lavalla nähnyt eikä häpeä yhtään kansainvälisessäkään vertailussa.
Kylmät väreet yllättivät jo heti esiripun noustessa kuiskaavan naisäänen kertoessa sormusten tarinaa. Tähän kun yhdistettiin rintakehää tärisyttävä basso, niin kylmät väreet muuttuivat kananlihalle nousseeksi ihoksi. Pian päästiinkiin jo seuraamaan mahtisormuksen taontaa ja esimakua siitä millaista visuaalista ilotulitusta seuraavat neljä tuntia tulisivat olemaan.
Lavastaja Teemu Loikas työryhmineen on käyttänyt varmasti kaikki teatteritekniikan temput ja hienoudet mitä Turun Kaupunginteatterin suuri näyttämö vain antaa myöten. Ja onkohan joutunut keksimään muutaman uudenkin? Tähän kun lisätään Janne Teivaisen todella loistava valaistus, Sanna Malkavaaran videot, Tero Aallon pyrotekniikka, Iiro Laakson äänitehosteet, Oula Kittin suurten joukkokohtausten ja taisteluiden koreografiat sekä Pirjo Liiri-Majavan ja Minna Pilvisen puvustus ja maskeeraus, niin lopputulos oli erinomaisen vaikuttava. Muutaman yksityiskohdan mainitakseni erityisesti mieleeni jäivät mustat ratsastajat ja kuinka örkit kirjaimellisesti välillä kiipeilivät seinillä. Voin vain kuvitella millainen kuhina kulisseissa käy seuraavaan kohtaukseen valmistauduttaessa. Sen verran paljon näyttämöllä aina tapahtuu. Lavasteet nousivat, laskivat, pyörivät ja vaihtuivat jatkuvasti luoden katsojien ihailtavaksi tarinan edetessä aina uusia ja taas uusia tapahtumapaikkoja. Eikä teatterisavussa säästelty. Aivan ansaitusti lavateknikot pääsivät ensimmäisenä kumartamaan yleisölle loppuaplodien aikana. Valaistuksella hoidettiin hienosti tunnelman muutoksia ja esimerkiksi Morian kaivosten siltakohtaus oli nerokkaasti toteutettu pelkästään valojen ja savun avulla. Balrog toki oli oikea tulta syöksevä hirviö eikä mikään savukiehkura. Näyttelijöitä ja avustajia lennätettiin useaan kertaan näyttävästi ja vauhdikkaasti vaijereiden avustuksella pitkin näyttämöä. Avustajat muutenkin ovat ilmeisesti akrobaatteja ja/tai sirkusalan ammattilaisia, sen verran hienoja liikesarjoja suorittavat.
Puitteet on siis kohdillaan, mutta entäpä itse tarina? Käsikirjoitukseen on saatu puristettua uskomattoman paljon kirjan sisällöstä. Etukäteen kuvittelin näkeväni paljon enemmän karsitun version. Dramatisoija Sami Keski-Vähälää on pakko arvostaa siitä, kuinka hyvin hän on onnistunut epäkiitollisessa tehtävässään. Lavalle on saatu sovitettua kaikki tarpeellinen ja paljon muutakin. Kohtaukset tämän vuoksi ovat toki melko lyhyitä ja kovin syvällisesti ei ehditä mihinkään paneutumaan, mutta tämä ei juurikaan haittaa. Päinvastoin tarina etenee vauhdikkaasti ja missään kohtaa ei ehdi kyllästymään.
Jossain paikoin mietin kuinka hyvin tarina avautuu heille, joilla ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa Sormusten Herraan. Hahmoja ja tapahtumia on kuitenkin melko runsas määrä, vaikka niitä on paljon karsittukin. Enemmän irti saaneekin jos tarina on jo jotenkin entuudestaan tuttu. Kuvittelisin perustarinan olevan kuitenkin hyvin ymmärrettävissä kaikille ja mikään vaatimus kirjojen lukeminen tai elokuvien näkeminen ei esityksestä nauttimiseen ole. Loppukohtaus Tuomiovuorella ei ehkä ollut kaikkein selkeimmin toteutettu, ja saattaa jättää uusille katsojille kysymyksen, että missä oltiin ja mitä siinä oikein tapahtui.
Kaiken tämän visuaalisen hienouden rinnalla näyttelijätyö jäi esityksen heikoimmaksi lenkiksi. Tämä ei tarkoita sitä, että näyttelijät olisivat olleet huonoja, päinvastoin. Enemmän ongelma oli se, että tällaisissa spektaakkeleissa näyteleminen menee usein pönöttämiseksi, kun pitää olla niin suurta ja eeppistä. Niin valitettavasti nytkin. Välillä tuntui että näyttelijät vain lukevat vuorosanojaan, kun materiaali ei oikein anna heille mitään aitoja tunteita esitettäväksi sanojen tueksi. Poikkeuksena on aina Klonkku (Miska Kaukonen, stuntti Jaakko Hutchings), joka on varmasti herkullinen hahmo esittää. Myös hobittinelikko (Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Markus Riuttu ja Teemu Aromaa) suoriutuivat rooleistaan erinomaisesti ja eloisampina hahmoina erottuvat heti aidomman oloisina. Erityisesti Hannes Suomisen Sam nousi suosikikseni. Gandalfissa (Mika Kujala) sen sijaan oli minusta jotain “väärin”. Ehkä äänestä puuttui se voima ja kokemus, joka Gandalfilla pitäisi olla. Tämäkin saatta olla vain minun päässäni ja muutenkin enemmän roolittajan kuin näyttelijän vika. Naishahmoja on harmittavan vähän, mutta Kirsi Tarvaisen Galadriel nousee heistä esiin vahvimmin.
Johtuen lähinnä massiivisista odotuksistani ja osittaisesta pönötyksestä lopputulos jäi karvan verran täysistä pisteistä. Täydet pisteet, ja ylikin, tulee näyttävyydestä sekä rohkeudesta lähteä toteuttamaan tätä riittävän isosti, sillä taloudellinen riskikin tällaisessa produktiossa on varmasti ollut merkittävä.
Jos fantasiamaailma yhtään kiinnostaa, niin ette tule pettymään. Vaikka väliaikoineen esitys kesti 4 tuntia, aika kului vauhdikkaasti kuin nazgûlin siivillä.
Päivitys 26.11.2018 Kävin katsomassa Sormusten herran uudestaan ja esityskertojen tuoma kokemus on selkeästi tuonut lisää varmuutta tekemiseen. Taistelukoreografiat tuntuivat nyt sulavammilta ja saivatkin yleisöltä useat väliaplodit. Vaikka sitä ajoittain edelleen esiintyi, niin “eeppinen pönöttäminen” oli hioutunut alle ärsytyskynnyksen. Ei tästä voinut kuin nauttia täysin rinnoin hymyssä suin ja ihailla mitä kaikkea näyttelijät ja teatteritekniikka nykypäivänä lavalle pystyvät luomaan. Nostan siis arvosanan “parasta ikinä!” kategoriaan.
PARASTA IKINÄ!